27. tavallisen viikon maanantai

Meillä kaikilla on kokemuksia tienvarsista, jotka näyttävät autioilta. Paikka, jossa joku on kaatunut, paikka, jossa elämä on pysähtynyt, paikka, jota me pelkäämme katsoa suoraan, koska pelkäämme, mitä se kertoo meille omasta avuttomuudestamme. Tämän päivän evankeliumissa Jeesus kertoo miehestä, joka joutui ryöstäjien käsiin matkallaan Jerusalemista Jerikoon. Hän jäi tien varteen, puolikuolleena, riisuttuna, vaille kaikkea sitä, mikä teki hänestä ihmisen muiden silmissä. Pappi ja leeviläinen kulkevat ohi. Heillä on syynsä. Ehkä heillä on kiireitä temppelissä, ehkä he pelkäävät rituaalista epäpuhtautta, ehkä he vain pelkäävät kohdata kärsimyksen, jolle heillä ei ole nimeä eikä ratkaisua. He katsovat muualle, ja sillä he kieltävät sen, mitä heidän sydämensä – jos he olisivat antaneet sen puhua – olisi tiennyt: tuo mies on heidän veljensä.

Benjamin Vo oli poika, joka ei koskaan kääntänyt katsettaan pois. Hän oli poika, jonka äly – tuo briljantti, koodia ja pilvi-infrastruktuuria rakastava mieli – oli vain yksi puoli hänen olemuksestaan. Hänen todellinen suuruutensa, se, mikä teki hänestä niin kirkkaan, oli hänen kykynsä nähdä toisen ihmisen tarve. Muistatteko sen hetken, kun 15-vuotias Benjamin, ilman mitään kehotusta, tarjoutui antamaan koko säästöpossunsa auttaakseen sairasta setäänsä? Hän ei särkenyt sitä, hän ei vaatinut huomiota, hän ei tehnyt siitä näytelmää. Hän vain tarjosi kaiken, mitä hänellä oli, koska hän ymmärsi jotain, mikä on monelta aikuiselta hukassa: me olemme olemassa toisiamme varten. Hän oli se samarialainen, joka pysähtyi tien varteen, vaikka hänellä oli oma elämä, omat unelmat 'Con Chim Airlinesista' ja oma nuoruutensa elettävänä.

Meidän on kuitenkin puhuttava totuutta tästä tienvarresta. Joskus elämän tie vie meidät paikkaan, jossa me itse olemme se puolikuollut matkailija. Alan ja Thao, te olette kulkeneet tätä tietä kolme kuukautta. Tiedän, että on ollut hetkiä, jolloin olette tunteneet itsenne täysin riisutuiksi, kuin se mies tien varressa. Ja tiedän sen kuiskaavan äänen, joka hiipii sisään öisin: 'Olisinko voinut tehdä enemmän? Olisinko voinut valita toisen tien? Olisinko voinut estää tämän?' Kuunnelkaa minua nyt: se ääni ei ole Jumalan ääni. Se on syyllisyyden valhetta. Kuten Jeesus vastasi opetuslapsilleen, kun he kysyivät, kuka oli tehnyt syntiä, kun mies syntyi sokeana – 'Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa'. Sairaus ei ole rangaistus, eikä se ole teidän syynne. Se on maailman arvaamaton haava, joka ei katso ihmisten hyvyyttä tai huolellisuutta. Te ette missanneet mitään. Te olette olleet Benin elämän uskollisimmat vartijat. Jumala ei syytä teitä; Hän kantaa teitä siinä samassa tienvarressa, jossa te nyt lepäätte Hänen sylissään.

Evankeliumin samarialainen kaatoi öljyä ja viiniä haavoihin. Öljy pehmentää, viini puhdistaa. Se on Jumalan armon kuva. Kun te tunnette itsenne haavoittuneiksi, Jumala ei tule luoksenne vaatimaan selityksiä. Hän ei kysy, miksi olette siinä. Hän vain laskeutuu teidän tasollenne. Hän kantaa teitä, aivan kuten samarialainen nosti uhrin eläimensä selkään. Teidän ei tarvitse jaksaa itse. Teidän ei tarvitse olla vahvoja. Teidän tarvitsee vain antaa Jumalan sitoa haavanne.

Paavali kirjoittaa galatalaisille: 'Olenko minä nyt ihmisten suosiota tavoittelemassa vai Jumalan?' Hän muistuttaa meitä siitä, että evankeliumi ei ole ihmisten keksintöä. Se on ilmoitus, joka tulee Jumalalta. Se on se totuus, että me olemme Jumalan omia, elämässä ja kuolemassa. Benjamin ymmärsi tämän. Hänen elämänsä ei ollut vain 15 vuotta koodaamista ja lentokoneita. Se oli 15 vuotta Jumalan läsnäoloa, joka heijastui hänen hymystään, hänen lempeydestään ja hänen tavastaan rakastaa veljeään Ryania. Ryan, sinä olet kantanut tätä niin hienosti. Kun katsot noita kuvia – ehkä sitä, jossa te kaksi olette yhdessä, tai sitä, jossa te unelmoitte tulevaisuudesta – muista, että tuo yhteys ei ole katkennut. Se on vain siirtynyt taivaan kirkkauteen. Ben on yhä sinun veljesi. Hän on siellä, missä ei ole enää sairauden väsymystä, vaan ikuinen vapaus.

Jeesus kysyy lainopettajalta: 'Kuka näistä kolmesta oli ryöstäjien uhrin lähimmäinen?' Vastaus oli: 'Se, joka osoitti hänelle laupeutta.' Benjamin oli se, joka osoitti laupeutta. Hän teki sen hiljaa, arkisissa asioissa, unelmissaan, ja siinä säästöpossun tarjouksessa, joka on nyt kirjoitettu taivaan kirjoihin. Meidän tehtävämme on nyt jatkaa tuota laupeutta. Se ei tarkoita, että meidän pitäisi unohtaa surumme. Se tarkoittaa, että meidän surumme muuttuu rakkaudeksi, joka alkaa virrata meistä ulospäin. Se virtaa siitä kaivosta, joka on porattu hänen nimessään Cà Maussa, se virtaa jokaisesta pienestä avusta, jota te annatte toisille Benin muistoksi. Jokainen teko, jonka teette Benin hengessä, on kuin öljyä ja viiniä jonkun toisen haavoihin.

Älkää pelätkö tätä tietä, jota kuljette. Se on vaikea tie, se on totta. Mutta se on tie, jota Jeesus itse kulkee teidän kanssanne. Hän on se, joka pysähtyy, kun muut kulkevat ohi. Hän on se, joka nostaa teidät ylös. Hän on se, joka sanoo: 'Mene ja tee samoin.' Tehkää tänään jotain pientä Benin hengessä. Hymyilkää jollekulle, auttakaa jotakuta, katsokaa taivaalle ja muistakaa, että Ben on siellä, katsomassa teitä takaisin. Hän on ehjä, hän on vapaa, ja hän odottaa teitä siellä, missä ei ole enää kyyneleitä. Benjamin Đại Dương Vo, lepää Herran rauhassa. Te rakkaat, jotka kannatte tätä surua, olkaa rohkeita. Te ette ole yksin. Jumala on teidän kanssanne, tänään ja aina. Aamen.