Kolmaskymmeneskolmas sunnuntai tavallisena aikana

Me kaikki tunnemme sen tunteen, kun katsomme tarkasti jotakin hyvin arkista – ehkä se on vain vanha, pölyinen työkalu autotallin hyllyllä tai kynä, joka on kulunut kädessä, jolla on tehty paljon työtä. Tänään pyhät kirjoitukset kutsuvat meitä katsomaan elämäämme tällaisten konkreettisten asioiden kautta. Sananlaskujen kirjassa puhutaan vaimosta, jonka kädet tarttuvat värttinään ja rukkiin, jonka sormet tekevät työtä rakkaudella. Se on kuva elämästä, joka ei ole vain olemista, vaan tekemistä, antamista ja luomista. Benjamin Vo oli poika, joka ymmärsi tämän luomisen ilon syvällä sydämessään. Hän ei vain katsellut maailmaa sivusta; hän rakensi sitä. Hän koodasi pelejä, hän tutki AWS-ympäristöjä, hän unelmoi 'con chim airlinesista' – omasta lentoyhtiöstään, jossa taivas ei ollut katto, vaan alkupiste. Kun hän puhui tästä, hänen silmissään oli se sama kirkas, utelias välke, joka tekee lapsen unelmista niin pyhiä. Hän oli poika, joka ei pelännyt tarttua toimeen, vaikka kyseessä olisi ollut vain uuden taitotiedon omaksuminen tai rakkaan isän kuunteleminen tämän kertoessa tarinoita.

Mutta evankeliumissa Jeesus kertoo meille vertauksen, joka tuntuu ensin ankaralta. Isäntä antaa palvelijoilleen talentteja – lahjoja, vastuuta, elämää itseään – ja odottaa, että ne kantavat hedelmää. Yksi hautaa lahjansa maahan pelosta. Hän pelkää isäntää, hän pelkää epäonnistumista, ja niin hän päätyy tyhjyyteen. Me elämme maailmassa, jossa pelko on usein ensimmäinen vieras, joka koputtaa ovelle. Kun menetämme jotakin niin kallista kuin Benjamin, pelko hiipii sisään. Pelko siitä, että olemme menettäneet kaiken. Pelko siitä, että olemme 'haudanneet' sen ilon, jota hän kantoi, ja että nyt on jäljellä vain hiljaisuus. Mutta katsokaa, mitä Jeesus tekee. Hän ei sano, että meidän on oltava täydellisiä suorittajia. Hän kutsuu meidät jakamaan 'Isännän ilon'. Se ilo ei ole palkinto siitä, että olemme tehneet kaiken oikein. Se on kutsu astua sisään siihen rakkauteen, joka on jo olemassa, joka on suurempi kuin meidän kykymme ymmärtää.

Alan ja Thao, te kannatte tänään sellaista taakkaa, jota kukaan vanhempi ei saisi kantaa. Tiedän, että viisi kuukautta on lyhyt aika, ja silti se tuntuu ikuisuudelta ilman Benjaminin naurua. Tiedän, että teidän sydämissänne asuu joskus se syyllisyyden varjo – se kysymys, jota ette ehkä uskalla sanoa ääneen: 'Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisinko voinut estää tämän?' Kuunnelkaa minua nyt, sillä tämä on totuus, jonka teidän on kuultava: Jumala ei syytä teitä. Benjaminin sairaus ei ollut teidän syynne. Se ei ollut rangaistus, se ei ollut teidän epäonnistumisenne. Se oli inhimillisen elämän särkymistä, joka on täysin meidän hallintamme ulkopuolella. Kuten Jeesus opetti, kun häneltä kysyttiin kärsimyksen syistä: 'Ei hän eikä hänen vanhempansa ole tehneet syntiä.' Laskekaa se kivi maahan. Te olette rakastaneet Benjamia jokaisella hengenvedollanne. Se rakkaus, jota annoitte hänelle, ei ole kadonnut – se on se talentti, joka on kasvanut satakertaiseksi taivaassa.

Benjamin oli poika, joka tiesi, mitä antaminen tarkoittaa. Muistatteko, kun hän 15-vuotiaana halusi antaa koko säästöpossunsa auttaakseen sairasta setäänsä? Hän ei rikkonut possua, hän ei tehnyt siitä numeroa, hän vain tarjosi sen. Se oli poika, jonka sydän oli jo valmiiksi taivaassa, koska hän ymmärsi, että kaikki, mitä meillä on, on lahjaa. Hän ei pitänyt kiinni omastaan pelosta, vaan hän oli valmis luopumaan kaikesta rakkauden tähden. Tämä on se 'talentti', jonka Benjamin jätti meille: kyky rakastaa niin syvästi, että se ylittää oman elämän rajat. Se on se perintö, jota te, Ryan, ja te, vanhemmat, kannatte mukananne.

Ryan, veli hyvä, tiedän, että kaipaat häntä. Tiedän, että on päiviä, jolloin hiljaisuus tuntuu huutavan. Mutta muista, että se yhteys, joka teillä on, on ikuinen. Kun katsot taivaalle, kun katsot lentokonetta, kun teet jotain, mikä saa sinut innostumaan, tiedä, että Ben on siinä mukana. Hän on se veli, joka katsoo sinua ylpeydellä. Älä pelkää elää, älä pelkää unelmoida, sillä sinun elämäsi on jatkoa sille valolle, joka hänenkin sydämessään paloi. Sinä olet hänen paras ystävänsä, ja se side on vahvempi kuin kuolema. Älä hautaa omaa elämääsi pelkoon. Elä sitä, elä sitä täysillä, kuten Ben teki.

Paavali kirjoittaa Tessalonikalaisille: 'Me emme ole yön tai pimeyden lapsia.' Me olemme valon lapsia. Me emme saa nukkua, meidän on pysyttävä hereillä. Se tarkoittaa, että meidän on uskallettava rakastaa, vaikka tiedämme, että se voi sattua. Se tarkoittaa, että meidän on uskallettava toivoa, vaikka maailma ympärillä tuntuu pimeältä. Benjaminin elämä oli kuin se kaivo, joka on porattu hänen nimissään kaukana Vietnamissa – 'Giếng Gioan Baotixita'. Se vesi, joka sieltä nousee, tuo elämää sinne, missä oli janoinen maa. Samalla tavalla Benjaminin elämä on muuttunut eläväksi vedeksi, joka kastelee meidän sydämemme, vaikka ne olisivat kuinka kuivia.

Jeesus sanoo evankeliumissa: 'Hyvä ja uskollinen palvelija! Olet ollut uskollinen vähässä, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi iloon!' Benjamin on nyt tuossa ilossa. Hän on siellä, missä ei ole enää sairaaloita, ei enää 'con chim airlinesin' unelmia, vaan se täydellinen todellisuus, jota nuo unelmat vain heijastivat. Hän on kotona. Ja hän kutsuu teitäkin luottamaan. Älkää pelätkö. Jumala ei ole kääntänyt kasvojaan pois. Hän on se, joka kantaa teitä silloin, kun omat jalat eivät enää kanna. Kun astutte tänään ulos tästä pyhästä hetkestä, ottakaa mukaanne tämä yksi asia: olkaa lempeitä itsellenne. Antakaa itsellenne lupa hengittää. Jumala pitää teistä huolen, hän pitää Ryanista huolen, hän pitää Benjamista huolen. Se rakkaus, joka teitä sitoo, on vahvempi kuin kuolema. Se on se talentti, joka kasvaa iankaikkisuudessa. Aamen.