Pyhien Corneliuksen, paavin, ja Cyprianuksen, piispan, muistopäivä

Katsokaa hetkeksi mielessänne sitä kuvaa, jossa Benjamin istuu perheensä kanssa, kenties jossakin niistä monista maailman kolkista, joita hän ehti elämänsä aikana nähdä. Hänellä on yllään se tuttu, rauhallinen ilme, ja hänen silmissään on se uteliaisuus, joka sai hänet pohtimaan maailman menoa, lentokoneiden reittejä ja koodin monimutkaisia rakenteita. Hän oli poika, joka kantoi sisällään valtavaa, rajatonta kapasiteettia – ei vain älyllistä, vaan ennen kaikkea sydämen kapasiteettia. Tänään, kun vietämme pyhien marttyyrien Corneliuksen ja Cyprianuksen muistopäivää, me kohtaamme sanan, joka tuntuu puhuvan suoraan meidän ikäväämme: 'Rakkaus ei koskaan katoa.'

Paavali kirjoittaa korinttilaisille tuon kauniin ylistyslaulun rakkaudelle. Se on teksti, joka on meille niin tuttu, että saatamme joskus kuunnella sitä vain pintapuolisesti. Mutta pysähtykää hetkeksi. 'Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä... se ei etsi omaa etuaan, se ei ole ärtyisä, se ei muistele kärsimäänsä pahaa.' Kun kuulen nämä sanat, en voi olla ajattelematta Benjaminia. En ajattele häntä vain poikana, joka oli nero matematiikassa tai joka rakensi omia pelejään github-repoonsa. Ajattelen häntä poikana, joka ymmärsi, että suurin voima tässä maailmassa ei ole tieto, vaan se, miten kohtelemme toisiamme. Muistatteko sen tarinan, kun hän 15-vuotiaana sanoi vanhemmilleen, että hän haluaa antaa koko säästöpossunsa auttaakseen sairasta setäänsä? Hän ei rikkonut sitä, eikä rahoja tarvittu, mutta se ele – se täydellinen, pyyteetön halu antaa kaikki mitä hänellä oli – on se kirkas totuus, jota meidän tulee kantaa. Se oli rakkaus, joka ei etsinyt omaa etuaan.

Elämä on toisinaan kuin se peili, josta Paavali puhuu: me näemme vain himmeästi. Me katsomme maailmaa ja kysymme, miksi asiat tapahtuvat niin kuin ne tapahtuvat. Miksi nuori, elämää täynnä oleva poika kutsutaan kotiin niin varhain? Miksi meidän on kannettava tätä ikävän taakkaa, joka tuntuu toisinaan niin raskaalta, että se salpaa hengityksen? Me näemme vain osittain. Me näemme vain tämän hetken, tämän päivän, tämän kolmen kuukauden taivaltamisen surun syvässä laaksossa. Mutta Jumala näkee kokonaisuuden. Ja se kokonaisuus, johon Benjamin on nyt päässyt, on se 'täydellinen', josta Paavali kirjoittaa. Siellä ei ole enää himmeää peiliä. Siellä on kasvokkain kohtaaminen.

Alan ja Thao, tiedän, että teidän sydämiänne puristaa. Tiedän, että on niitä öitä, jolloin hiljaisuus talossa tuntuu huutavan Benin nimeä, ja aamuja, jolloin suru tuntuu raskaammalta kuin mikään vuori. Ehkä olette pohtineet niitä kysymyksiä, joita jokainen vanhempi kantaa: 'Olisinko voinut huomata jotain aiemmin? Olisinko voinut suojella häntä enemmän?' Kuunnelkaa minua nyt tarkasti, sillä tämä on totuus, joka teidän on saatava kuulla: te ette ole tehneet mitään väärin. Sairaus ei ole rangaistus, eikä se ole teidän syynne. Kuten Jeesus sanoi sokeasta miehestä, 'ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa'. Sairaus on maailman arvaamaton haava, joka tulee ilman kenenkään syyllisyyttä. Se ei johdu mistään, mitä te teitte tai jätitte tekemättä. Te olette olleet Benjaminin elämän uskollisimmat vartijat, hänen turvansa ja hänen rakkautensa. Te ette missanneet mitään. Te ette ole syyllisiä. Jumala ei syytä teitä; Hän kantaa teitä. Teidän rakkautenne oli se maaperä, jossa Benin kaunis sielu sai kukoistaa 15 vuotta. Se on riittänyt, se on ollut täydellistä, ja se on se rakkaus, joka nyt ympäröi häntä taivaassa.

Evankeliumissa Jeesus vertaa sukupolveaan lapsiin, jotka istuvat torilla ja huutelevat toisilleen. Hän puhuu siitä, miten ihmiset eivät koskaan ole tyytyväisiä – ei silloin kun soitetaan huilua, eikä silloin kun valitetaan. Me elämme maailmassa, joka on täynnä melua, arvostelua ja vaatimuksia. Mutta Benjamin oli toisenlainen. Hän ei ollut torin huutelija. Hän oli se, joka kuunteli. Hän kuunteli isänsä tarinoita – niitä, joita isä kertoi joskus leikilläänkin – ja Ben kuunteli niitä kuin ne olisivat olleet maailman tärkeimpiä asioita. Hänellä oli taito antaa toiselle ihmiselle täysi huomio, täysi läsnäolo. Se on rakkauden syvin muoto. Ja se on se perintö, joka häneltä on jäänyt meille. Hän opetti meille, että elämä ei ole suorittamista, vaan toisen ihmisen kohtaamista.

Ryan, veli, sinä olet kantanut veljesi poissaoloa niin hienosti. Te olitte kuin kaksi puolta samasta kolikosta. Kun katsot noita kuvia – ehkä sitä, jossa te olette matkalla, tai sitä, jossa te katsotte lentokoneita – muista, että tuo yhteys ei ole katkennut. Se on vain siirtynyt paikkaan, jossa aikaa ei ole. Ben elää nyt siinä valossa, jota me täällä vasta tavoittelemme. Älä pelkää elää täysillä, älä pelkää iloita. Ben haluaisi sinun olevan onnellinen. Hän haluaisi sinun jatkavan sitä seikkailua, jota te aloititte yhdessä. Hän on siellä, missä ei ole enää sairauden väsymystä, ei sairaaloiden kliinistä ääntä, ei pelkoa. Ben on siellä, missä hän on vapaa, missä hän on ehjä, ja missä hän odottaa teitä.

Me emme näe nyt kaikkea. Me näemme vain pienen palan tästä suuresta kudelmasta. Mutta Benjamin näkee nyt. Hän näkee sen rakkauden, jota te annoitte hänelle jokaisena päivänä. Hän tietää, että te rakastitte häntä täydellisesti. Ja se tieto on se lohtu, joka poistaa syyllisyyden. Te ette ole syyllisiä. Te olette olleet Jumalan rakkauden välikappaleita. Teidän rakkautenne oli se maaperä, jossa Benin kaunis sielu sai kukoistaa 15 vuotta. Se ei ollut teidän syynne, että elämä muuttui. Se on Jumalan mysteeri, johon te saatte levätä.

Kun tänään lähdette täältä, kantakaa mukananne tätä ajatusta: Jumala ei vaadi meiltä täydellisyyttä, Hän vaatii meiltä luottamusta. Luottakaa siihen, että vaikka veneenne tuntuu nyt tyhjältä, Jeesus on siinä veneessä kanssanne. Hän itkee teidän kanssanne, ja Hän odottaa teitä siellä, missä kaikki kyyneleet pyyhitään pois. Tehkää tänään jotain pientä Benin hengessä. Ehkä se on se, että kuuntelette jotakuta toista niin kuin Ben kuunteli – täydellä huomiolla, ilman kiirettä. Ehkä se on se, että ojennatte kätenne auttaaksenne jotakuta, jolla on vaikeaa. Se on se uusi elämä, joka virtaa Benin elämästä meidän elämäämme. Benjamin Đại Dương Vo, lepää Herran rauhassa. Me muistamme sinut, me rakastamme sinua, ja me odotamme sitä päivää, kun saamme taas kohdata siellä, missä taivas on kirkas ja jossa me kaikki saamme levätä Isän kodissa. Aamen.