Kahdeskymmenesensimmäinen sunnuntai tavallisena aikana

Kuvitelkaa mielessänne valtava, jyrkkä kallioseinämä.

Seisomme yhdessä opetuslasten kanssa kaukana pohjoisessa, Kesarea Filippin seudulla, Hermoninvuoren juurella. Se oli paikka, jossa vesi kumpusi suoraan syvästä maanalaisesta luolasta, jota muinaiset kutsuivat tuonelan portiksi. Kallioon oli hakattu pakanallisia alttareita, keisarien patsaita ja muinaisten jumalien patsaita. Kaikki siellä huokui inhimillistä valtaa, kiveen hakattua pysyvyyttä ja maallista mahtia.

Ja juuri siellä, tuon massiivisen kivimuurin juurella, kulkurina kulkeva nasaretilainen puuseppä kääntyy pienen, pölyisen kalastajajoukkonsa puoleen ja tekee kysymyksen, joka halkaisee historian: »Kuka ihmisten sanotaan olevan Ihmisen Poika?»

Opetuslapset vastaavat niin kuin kuka tahansa meistä vastaisi: he toistavat muiden mielipiteitä. Toiset sanovat Johannes Kastajaksi, toiset Eliaksi, toiset Jeremiaksi tai joksikin muuksi profeetaksi. On helppoa ja turvallista puhua siitä, mitä »ihmiset sanovat». On helppoa piiloutua yleisen mielipiteen taakse, puhua uskonnosta, filosofiasta tai siitä, mitä muut ajattelevat.

Mutta sitten Jeesus katsoo heitä suoraan silmiin. Hän ei halua kuulla gallupeja. Hän ei kysy teologista tutkielmaa. Hän kääntyy heidän puoleensa ja kysyy hiljaa, vaativasti, mutta äärettömän lempeästi:

»Kuka te sanotte minun olevan?» …

Tuo kysymys ei jäänyt Kesarea Filippin kallioille. Se kaikuu tänään tähän huoneeseen. Se kaikuu jokaisen meidän sydämeemme. Se on kysymys, jota emme voi väistää, kun elämä riisuu meiltä kaiken ylimääräisen. Kuka Hän on sinulle, kun aurinko paistaa ja elämä kantaa? Ja kuka Hän on sinulle silloin, kun maa jalkojesi alla järkkyy ja kaikki inhimilliset varmuudet murenevat tomuksi?

Simon Pietari astuu esiin. Hän ei vastaa lihan ja veren viisaudella, ei omien laskelmiensa pohjalta, vaan Isän antaman armon valaisemana: »Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.»

Ja Jeesus vastaa hänelle sanoilla, jotka kytkeytyvät syvälle tämän päivän ensimmäiseen lukukappaleeseen Jesajan kirjasta: »Sinä olet Pietari – Kallio – ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni, ja tuonelan portit eivät sitä voita. Minä annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet.»

Kallio. Avain. Se vankka perustus, johon meidät on sidottu.

Jesajan kirjassa kuulimme, kuinka Herra syrjäytti ylpeän palatsin päällikön Seb店の ja asetti tilalle palvelijansa Eljakimin. Jumala sanoi: »Minä ripustan Daavidin huoneen avaimen hänen olalleen; kun hän avaa, ei kukaan sulje, ja kun hän sulkee, ei kukaan avaa. Minä kiinnitän hänet kuin vaarnan varmaan paikkaan.»

Vaarna varmassa paikassa. Avain, joka avaa oven, jota mikään pimeyden valta ei voi lukita. Kallio, joka kestää myrskyn, aallokon ja maan vavahtelut.

Mutta veljet ja sisaret, kuinka meidän onkaan uskallettava puhua totta tästä kalliosta ja tästä maasta, jolla seisomme.

On kulunut kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta siitä kesäkuun kolmannestatoista päivästä, jolloin teidän perheenne elämä muuttui peruuttamattomasti. Kaksi kuukautta siitä, kun Benjamin Vo, teidän rakas Beninne, otettiin tästä ajasta Isän kotiin.

Kaksi kuukautta on outo aika surussa. Se on aika, jolloin ensimmäinen puuduttava sokki alkaa hälvetä, ja sen alta paljastuu arjen musertava, hiljainen todellisuus. Maailma ympärillä jatkaa kulkuaan – ihmiset kiirehtivät töihinsä, kaupat ovat auki, kesä kääntyy hiljalleen syksyyn – mutta teidän sydämessänne kello on pysähtynyt. Alan, Thao ja Ryan… te tiedätte sen tyhjyyden, joka odottaa aamulla herätessä. Sen hetken, jolloin muisti palaa sekunnin murto-osassa: häntä ei ole täällä huoneessaan. Hänen kenkänsä eivät ole ovella. Hänen ääntään ei kuulu keittiöstä.

Suru on kuin maanjäristys. Se repii auki sen pinnan, jota luulimme vakaaksi. Se tuntuu siltä kuin kallioperä olisi pettänyt altamme, ja seisoisimme tyhjyyden partaalla.

Ja silloin Paavalin sanat toisesta lukukappaleesta Roomalaiskirjeestä eivät ole vain kaunista runoutta, vaan huuto suoraan syvyydestä: »Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä! Sillä kuka on tuntenut Herran mielen, tai kuka on ollut hänen neuvonantajansa?»

Kuinka totta tämä onkaan. Me emme ymmärrä. Emme voi inhimillisellä järjellämme käsittää, miksi viisitoistavuotias poika, täynnä valoa, rakkautta, terävää älyä ja tulevaisuuden toivoa, kutsutaan kotiin niin varhain. Meillä ei ole helppoja vastauksia. Ja kirkko ei tule tänään teidän luoksenne tarjoamaan onttoja selityksiä tai silittelemään pintaa. Me emme seiso Jumalan neuvonantajina. Me seisomme Hänen tutkimattoman salaisuutensa edessä nöyrinä, usein kyyneleet silmissä, myöntäen sydämemme särkyneisyyden.

Mutta katsokaa, mitä Jeesus tekee evankeliumissa.

Hän ei rakenna kirkkoaan ja valtakuntaansa ihmisten voiman, terveyden tai täydellisyyden varaan. Hän ei rakenna sitä Seb店の kaltaisten ylpeiden hallitsijoiden varaan, jotka luottavat omiin palatseihinsa. Hän rakentaa sen uskontunnustuksen varaan – sen totuuden varaan, että Jeesus on Kristus, elävän Jumalan Poika, joka itse astui kuoleman pimeyteen, jotta mikään kuolema ei olisi enää lopullinen.

Jeesus sanoo Pietarille: »Tuonelan portit eivät sitä voita.»

Mitä tämä tarkoittaa? Antiikin maailmassa kaupungin portit olivat puolustuksen linnoitus. Ne pitivät sisällään vankeja, ne estivät ketään pääsemästä ulos. Tuonela – kuoleman ja eron valtakunta – oli se vankila, jonka portteja kukaan ihminen ei kyennyt murtamaan. Mutta Jeesus sanoo, että Hänen kallionsa, Hänen valtakuntansa, lyö nuo portit maahan. Kuoleman portit eivät kestä Hänen rakkautensa rynnäkköä. Hänellä on Daavidin huoneen avaimet. Hän astui sisään hautaan, avasi sen lukot sisältäpäin ja teki kuolemasta vain läpikulkupaikan ikuiseen elämään.

Tämä on se käännekohta. Tämä on se valo, joka syttyy keskelle pimeää huonetta.

Kun me katsomme Benjaminiä, me näemme pojan, jonka elämä oli rakennettu tälle samalle kestävyyden ja periksiantamattomuuden pohjalle. Benjamin Vo oli poika, jolle Jumala oli antanut hämmästyttävän terävän ja loistavan mielen, mutta vielä enemmän: hänelle oli annettu sydän, joka tiesi, mitä tarkoittaa yrittää kaikkensa, antaa kaikkensa ja seistä lujana.

Muistamme hänen urheilullisuutensa, hänen päättäväisyytensä. Ben uskoi syvästi siihen yksinkertaiseen ja kauniiseen elämänohjeeseen: »trying is all that matters» – yrittäminen, kaikkensa antaminen, on ainoa millä on merkitystä. Kun hän astui sulkapallokentälle, hän ei pelännyt epäonnistumista. Hän ei vetäytynyt syrjään siksi, että jokin voisi olla vaikeaa. Hän veti hupparin päälleen, otti mailan käteensä ja antoi joka ikisen pisaran energiaansa, jokaisen sydämenlyöntinsä pelille. Ja kun hän saavutti paikan koulun sulkapallojoukkueessa, se ei ollut pelkkä urheilusaavutus – se oli puhtaan ilon ja vaivannäön hedelmä, jota koko perhe sai juhlia yhdessä.

Tuo asenne – »trying is all that matters» – ei ollut vain urheilua. Se oli Benin tapa elää. Se oli tapa kohdata jokainen päivä, jokainen haaste, jokainen uusi asia. Hän seisoi elämässä kuin pieni urhea taistelija, hymy huulillaan, lempeys sydämessään, koskaan valittamatta, antaen kaikkensa niille, joita rakasti.

Ja nyt, kun Ben on saavuttanut maallisen matkansa pään, tuo hänen elämänasenteensa puhuu meille lohdutuksen ja toivon kieltä. Hän antoi kaikkensa. Hänen elämänsä ei jäänyt keskeneräiseksi Jumalan silmissä. Viisitoista vuotta oli täysi mitta rakkautta, uskollisuutta ja iloa. Hän juoksi oman juoksunsa loppuun saakka, ja nyt hän seisoo sillä kestävällä kalliolla, jota mikään sairaus, mikään maallinen kipu tai kuoleman varjo ei voi enää koskettaa.

Ben on nyt kiinnitetty kuin vaarna varmaan paikkaan, Isän kotiin, ikuiseen kunniaan. Hänellä on taivaan portit avoinna, sillä Kristus, jolla on avaimet, on avannut hänelle oven lepoon ja valoon.

Rakas Alan, rakas Thao.

Teidän sydämenne kantavat haavaa, jota mikään maallinen sana ei voi täysin parantaa. Mutta tietäkää tämä: te olitte se kallioperä, jolle Ben sai rakentaa elämänsä maan päällä. Teidän rakkautenne, teidän huolenpitonne ja teidän esimerkkinne antoivat hänelle sen turvan, jonka varassa hänestä kasvoi niin valoisa, empaattinen ja kunnioittava poika. Teidän siteenne häneen ei ole katkennut. Se on vain siirtynyt näkyvästä näkymättömään.

Kun ikävä tuntuu liian raskaalta kantaa, muistakaa, että te ette kanna sitä yksin. Jeesus seisoo teidän vierellänne. Hän, joka itki Lasaruksen haudalla, itkee teidän kanssanne. Ja Neitsyt Maria, joka seisoi Poikansa ristin juurella nähden oman Lapsensa kärsimyksen, kietoo teidät äidilliseen viittaansa. Hän tietää, miltä tuntuu, kun miekka lävistää oman sydämen. Kääntykää hänen puoleensa hiljaisina hetkinä; hän kantaa teidän rukouksenne suoraan Pojan sydämelle.

Rakas Ryan.

Sinä olet menettänyt isoveljen, jonka kanssa jaoit niin monet naurut, pelit, matkat ja hiljaiset hetket. Te kaksi olitte erottamattomat. Muista aina se, mitä Ben sinulle opetti omalla elämällään: älä koskaan pelkää yrittää. Älä pelkää elää täysillä. Kun sinä pelaat, kun sinä opiskelet, kun sinä naurat ja kasvat, Ben on hengessä mukana. Hän katsoo sinua taivaasta, ja hänen hymynsä on sinun suojanasi. Sinun tehtäväsi on nyt elää kahden edestä – kantaa sitä samaa valoa ja lämpöä, jota Ben heijasti tähän maailmaan.

Ja teille kaikille, jotka olette mukana tässä jumalanpalveluksessa läheltä ja kaukaa:

Ehkä joku teistä kuuntelee tätä yksin keskellä yötä. Ehkä sinun perheessäsi on lapsi, joka kamppailee sairauden kanssa. Ehkä sinä kannat hiljaista ristin taakkaa, josta et ole kertonut kenellekään, ja tunnet, että jalkojesi alla oleva maa murenee. Sinulle minä sanon tänään: älä pelkää. Kristus on Kallio. Kun kaikki muu pettää, Hänen kätensä pitävät. Hän ei hylkää kättensä tekoa, niin kuin tämän päivän psalmissa lauloimme: »Herra, sinun armosi on iankaikkinen; älä hylkää kättesi tekoa. Kun minä huusin, sinä vastasit minulle, sinä annoit minun sielulleni suuren voiman.»

Jumalan armo ei ole teoriaa. Se on se näkymätön voima, joka nostaa meidät aamulla sängystä, kun emme jaksaisi nousta. Se on se rauha, joka laskeutuu huoneeseen kyyneleiden keskellä. Se on se toivo, joka kuiskaa sydämelle: tämä ei ole loppu.

Ben on nyt vapaa. Hän on siellä, missä taivas on ääretön ja valo kirkas, yhdessä pyhän Carlo Acutiksen ja kaikkien taivaan pyhien kanssa. Hän odottaa meitä siellä, ja hänen elämänsä muisto kutsuu meitä elämään rohkeasti, rakastamaan syvästi ja pitämään kiinni uskosta loppuun saakka.

Mitä me voimme ottaa mukaamme tästä messusta, kun astumme ulos kirkon ovesta takaisin arkeen?

Ottakaa mukaan tämä yksi yksinkertainen asia: kun tänään kohtaatte vaikean hetken, kun suru tai väsymys tuntuu ylivoimaiselta, muistakaa Benin sanat: »trying is all that matters». Älkää vaatiko itseltänne täydellisyyttä. Älkää vaatiko itseltänne sitä, että teidän pitäisi jaksaa kaikki heti. Riittää, että yritätte tänään. Riittää, että otatte yhden pienen askeleen kerrallaan, luottaen siihen, että jalkojenne alla on Kallio, joka ei horju.

Ja kun suljette illalla silmänne, tehkää hiljaa ristinmerkki ja jättäkää itsenne, rakkaanne ja Benjamin Isän käsiin, lausuen sydämessänne Pietarin sanat:

»Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.» …

Hänen armonsa on iankaikkinen. Hän ei koskaan hylkää kättensä tekoa.

Benjamin Vo, lepää Kristuksen ikuisessa rauhassa ja valossa. Aamen.