Neitsyt Marian, Taivaan Kuningattaren muistopäivä

Rakkaat veljet ja sisaret Kristuksessa, rakas Benjaminin perhe – Alan, Thao ja Ryan – sekä kaikki te, jotka olette tänään kokoontuneet tämän yhteisen rukouksen äärelle, niin täällä paikan päällä kuin siellä jossakin kaukana, omien kotienne hiljaisuudessa.

Kuvitelkaa mielessänne hetki, jolloin seisotte suuren, vanhan temppelin itäisellä portilla. On varhainen aamu. Ilma on vielä viileä, ja kivi tuntuu käden alla kylmältä ja vakaalta. Kaikki on hiljaista, odottavaa. Ja sitten, aivan yllättäen, idästä alkaa kuulua ääni. Se ei ole ihmisääni, eikä se ole mikään maallinen kohina. Se on kuin monien vesien pauhu, valtava ja syvä, joka saa maan vapisemaan ja loistamaan Jumalan kirkkaudesta. Profeetta Hesekiel seisoo tällä kynnyksellä. Hän näkee Herran kirkkauden saapuvan temppeliin sen portin kautta, joka avautuu itään. Hän lankeaa maahan, kasvoilleen, täynnä pyhää kunnioitusta. Mutta Henki nostaa hänet pystyyn ja vie hänet sisempään esikartanoon. Ja katso: temppeli on täynnä Herran kirkkautta.

Tämä itäinen portti, tämä kynnys, on meidän tarkastelumme kohde tänään. Kynnys on paikka, jossa kaksi todellisuutta kohtaa. Se on raja vanhan ja uuden, pimeyden ja valon, maallisen vaelluksen ja taivaallisen kodin välillä. Tänään, kun vietämme Neitsyt Marian, Taivaan Kuningattaren muistopäivää, me katsomme Mariaa juuri tällaisena kynnyksenä. Hän on se ”Itäinen portti”, jonka kautta Jumalan oma Kirkkaus, Jeesus Kristus, astui meidän maailmaamme. Hän on se nöyrä neitsyt, joka seisoi oman elämänsä kynnyksellä ja sanoi: ”Tapahdu minulle sinun sanasi mukaan.”

Mutta kun puhumme kynnyksistä, meidän on puhuttava myös siitä kynnyksestä, jonka edessä me itse seisomme. Erityisesti te, Alan, Thao ja Ryan. On kulunut noin kaksi kuukautta siitä kesäkuun kolmannestatoista päivästä, jolloin Benjamin kutsuttiin kotiin. Kaksi kuukautta. Se on aika, jolloin ensimmäinen suuri järkytys alkaa vaihtua arjen hiljaiseksi, raskaaksi todellisuudeksi. Alussa oli ihmisiä, oli toimintaa, oli sanoja. Nyt on usein vain se hiljainen koti. Se tyhjä tuoli pöydän ääressä. Se huone, jonka kynnyksen yli on niin vaikea astua, koska jokainen esine siellä puhuu siitä, mitä oli, ja siitä, mitä ei maallisesti enää ole. Suru ei ole suoraviivainen tie; se on kuin meri, joka vetäytyy ja palaa sitten takaisin aaltona, joka salpaa hengityksen silloin, kun sitä vähiten odottaa.

Meidän on uskallettava seistä tässä totuudessa ennen kuin voimme ottaa vastaan lohdutuksen. Suru on rakkautta, jolla ei ole enää maallista osoitetta, mihin mennä. Ja siksi se sattuu niin syvältä. Joskus, kun ilta hämärtyy, sydämeen voi hiipiä se kaikkein raskain kysymys, se hiljainen kuiskaus, joka kysyy: ”Teinkö tarpeeksi? Olisinko voinut huomata jotakin aikaisemmin? Olinko tarpeeksi valpas?” Se on se misplaced guilt, se väärään paikkaan osoitettu syyllisyys, jota niin monet vanhemmat ja läheiset kantavat hiljaisuudessa kuin salaisena kivirekenä.

Haluan sanoa teille tänään, Jumalan sanan auktoriteetilla ja Jeesuksen omalla lempeydellä: laskekaa se kivi pois sydämestänne. Kun opetuslapset kysyivät Jeesukselta sokeana syntyneestä miehestä, kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa, Jeesus vastasi: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa.” Sairaus ja kuolema tässä langenneessa maailmassa eivät ole kenenkään syytä. Ne eivät ole rangaistus, eivätkä ne johdu siitä, että joku olisi tehnyt jotakin väärin tai jättänyt tekemättä. Te rakastitte Benjaminia täydellisesti. Te annoitte hänelle kaiken. Te ette missanneet mitään, ette olleet huolimattomia. Mikään inhimillinen vartiointi ei voi estää sitä, mikä on meidän hallintamme ulkopuolella. Jumala ei syytä teitä. Hän ei osoita sormella. Hän seisoo teidän kanssanne siinä samalla kynnyksellä, itkien teidän kanssanne, ja Hän haluaa ottaa tuon syyllisyyden taakan teidän harteiltanne, jotta teille jäisi vain puhdas, vapaa suru ja se suuri rakkaus, joka ei koskaan häviä.

Tässä kohdassa me käännymme päivän evankeliumin puoleen, ja siinä tapahtuu se suuri käänne – se valo, joka murtautuu huoneeseen. Jeesus puhuu kansalle ja opetuslapsilleen lainopettajista ja fariseuksista. Hän kuvailee ihmisiä, jotka rakastavat näkyviä paikkoja, kunniaistuimia ja pitkiä viittoja. He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten harteille, mutta itse he eivät halua sormellakaan niitä liikuttaa. He tekevät kaiken vain siksi, että ihmiset näkisivät heidät.

Mutta Jeesus sanoo: ”Teistä suurin olkoon toisten palvelija. Joka itsensä ylentää, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.”

Tämä on Taivaan Valtakunnan laki. Se on täysin päinvastainen kuin maailman laki. Maailma mittaa suuruutta sillä, kuinka paljon tilaa ihminen ottaa, kuinka monta ihmistä häntä palvelee, kuinka korkealla pallilla hän istuu. Mutta Jumala katsoo sydämeen. Hän etsii sitä hiljaista, nöyrää tilaa, jossa ei ole tarvetta esittää mitään, vaan jossa rakkaus virtaa vapaana ja vaatimattomana. Neitsyt Maria on tämän nöyryyden täydellinen kuva. Hän ei vaatinut itselleen kruunua; hän kutsui itseään ”Herran palvelijattareksi”. Ja juuri siksi Jumala korotti hänet, teki hänestä Kuningattaren, jonka valtaistuin on aina lähellä niitä, jotka kärsivät.

Ja kun katsomme tätä evankeliumin kuvaamaa nöyryyttä, me näemme siinä heijastuksen meidän rakkaasta Benjaministamme. Benjamin Vo, meidän Benimme, oli poika, jolle oli annettu poikkeuksellisen loistava ja terävä äly. Hän oli isänsä kuva, täynnä kunnianhimoa ja uteliaisuutta, joka kykeni jo varhain ymmärtämään asioita, joita monet aikuisetkin vasta opettelevat. Mutta se, mikä teki Benistä todella suuren – taivaallisella mittapuulla mitattuna – ei ollut hänen kykynsä koodata tai ymmärtää monimutkaisia järjestelmiä. Se oli hänen sydämensä nöyryys ja lempeys. Hän oli poika, joka ei koskaan käyttänyt lahjojaan muiden yläpuolelle nousemiseen. Hän oli yksinkertaisesti onnellinen, kunnioittava ja syvästi empaattinen.

Muistakaamme eräs pieni, kaunis hetki hänen elämästään. Se ei ollut suuri, julkinen spektaakkeli, vaan hiljainen, perheen keskeinen hetki. Ben oli vasta viisitoistavuotias, kun hänen William-setänsä sai kaksi vakavaa aivohalvausta. Kun Ben kuuli tästä, hän ei jäänyt sivustakatsojaksi. Hän meni vanhempiensa luokse ja sanoi, täysin omasta aloitteestaan, ilman kenenkään pyyntöä, että hän oli valmis antamaan koko säästöpossunsa sisällön auttaakseen setäänsä.

Ajatelkaa sitä. Hän ei rikkonut säästöpossuaan, eikä sitä rahaa lopulta tarvittu, sillä setä sai apua muuta kautta. Mutta se ei vähennä teon arvoa laisinkaan. Päinvastoin. Se, mikä merkitsee Jumalan edessä, on tuo sydämen liike. Se on se valmius antaa kaikki, mitä itsellä on, toisen hyväksi. Se on juuri sitä nöyryyttä ja rakkautta, josta Jeesus puhuu. Se on sitä, ettei pidetä kiinni omasta, vaan ollaan valmiita avaamaan kädet. Benille säästöpossu edusti hänen omia pieniä säästöjään, hänen tulevaisuuden haaveitaan, mutta hän oli valmis luopumaan niistä sekunneissa, koska hänen sydämensä tunsi myötätuntoa. Se on suuruutta, joka ei tee itsestään numeroa, mutta joka loistaa kirkkaana taivaallisessa temppelissä.

Tämä Benin sydämen laatu on se perintö, jonka hän jätti meille. Se on kuin se puhdas vesi, joka nyt virtaa siinä kaivossa, joka on omistettu hänen muistolleen Cà Maussa, Vietnamissa. Se kaivo on konkreettinen merkki siitä, että Benin rakkaus ei pysähtynyt, vaan se jatkaa virtaamistaan, tuoden elämää ja toivoa niille, joilla ei mitään ole. Se on hiljaista palvelutyötä, juuri sellaista, jota Jeesus ylistää evankeliumissa.

Rakkaat Alan ja Thao. Teidän surunne on suuri, ja se saa ollakin. Mutta muistakaa, että te kasvatitte pojan, joka osasi rakastaa näin syvästi. Se rakkaus, jonka te istutitte häneen, kantaa nyt hedelmää taivaassa. Hän on nyt siellä, missä ei ole enää kipua, ei huolta, ei kysymyksiä. Hän on saapunut sen itäisen portin läpi sinne, missä Herran kirkkaus täyttää kaiken. Hän on Taivaan Kuningattaren, Neitsyt Marian, äidillisessä suojassa, ja hän rukoilee teidän puolestanne.

Rakas Ryan. Sinä olet menettänyt veljen, parhaan ystävän, jonka kanssa jaoit niin monet hetket – ne hiljaiset illat, kun katsoitte yhdessä jotakin ruudulta, päät vastakkain, tuntien olevanne turvassa toistenne lähellä. Sinun tehtäväsi nyt on jatkaa elämää, kantaa sitä samaa valoa ja iloa, jota Benissä näit. Elä rohkeasti, yritä parhaasi, aivan kuten veljesi aina uskoi: ”trying is all that matters”. Sinä et ole yksin. Ben katsoo sinua taivaasta, ja hän on ylpeä sinusta joka ikinen päivä.

Ja teille kaikille, jotka olette mukana tässä rukouksessa, erityisesti teille, jotka kannatte omia raskaita ristejänne, kenties sairaan lapsen huolta tai menetyksen tyhjyyttä: katsokaa tänään Neitsyt Mariaa. Hän seisoo meidän kanssamme elämän kynnyksellä. Hän ei ole kaukainen, kylmä kuningatar, vaan Äiti, joka ottaa meidän väsyneet sydämemme ja esittelee ne Pojalleen.

Mitä me voimme kantaa mukanamme tästä temppelistä, tästä rukouksesta, kun astumme ulos ovesta?

Ehkä vain tämän yhden pienen asian: kun tänään astutte oman kotinne kynnyksen yli, pysähtykää hetkeksi. Katsokaa sitä kynnystä. Ja muistakaa, että jokainen kynnys tässä elämässä on portti, joka voi avautua Jumalan kirkkaudelle. Älkää pelätkö sitä, mikä on takana, älkääkä sitä, mikä on edessä. Sillä se portti, josta Benjamin kulki, on sama portti, joka kerran avautuu meille kaikille, ja siellä me saamme kohdata hänet uudelleen, vapaana, terveenä ja ikuisesti hymyilevänä.

Benjamin Vo, lepää rauhassa Herran kirkkaudessa, ja anna sinun lempeän henkesi loistaa meille valona pimeydessä. Aamen.