Vuoden 24. sunnuntai

Katsokaa hetkeksi tuota kuvaa, joka on monen teidän mielessänne: Benjamin, neljätoistavuotiaana, seisomassa auringonpaisteessa Pariisin Eiffel-tornin juurella. Hän nojaa päätään äitinsä kättä vasten, ja tuo rautainen ristikko hänen yläpuolellaan tuntuu melkein kevyeltä tuon hetken rauhan rinnalla. Se on kuva, joka kertoo enemmän kuin sanat: se kertoo luottamuksesta, siitä, miten poika uskaltaa levätä häntä rakastavassa kädessä. Tänään, kolme kuukautta sen jälkeen, kun Benjamin siirtyi tästä ajasta iankaikkisuuteen, me olemme täällä etsimässä tuota samaa levon paikkaa. Me olemme täällä, koska elämä on välillä niin mahdottoman raskasta kantaa.

Sirakin kirja kysyy meiltä tänään jotain, mikä tuntuu osuvan suoraan meidän kipeimpiin kohtiimme: 'Voisiko kukaan kantaa vihaa toista kohtaan ja odottaa parantumista Herralta?' Se on kova kysymys. Me elämme maailmassa, jossa on niin helppoa kantaa vihaa, katkeruutta tai syyllisyyden taakkaa. Me kysymme 'miksi', me etsimme syyllisiä, me katsomme taaksepäin ja mietimme, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Mutta Jeesus kääntää evankeliumissa katseemme pois tästä sisäänpäin kääntyneestä tuskasta. Hän puhuu anteeksiannosta – ei vain seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.

Alan ja Thao, tiedän, että teidän sydämiänne puristaa. Tiedän, että on ollut öitä, jolloin syyllisyys on tullut vieraaksi, joka ei suostu lähtemään. 'Olisinko voinut huomata jotain aiemmin? Olisinko voinut suojella häntä enemmän?' Kuunnelkaa minua nyt, ja antakaa näiden sanojen laskeutua syvälle: te ette ole tehneet mitään väärin. Sairaus ei ole rangaistus, eikä se ole teidän syynne. Kuten Jeesus sanoi sokeasta miehestä: 'Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa.' Sairaus on inhimillisen elämän arvaamaton haava, joka tulee ilman kenenkään syyllisyyttä. Te olette olleet Benjaminin elämän uskollisimmat vartijat, hänen turvansa ja hänen rakkautensa. Te ette missanneet mitään. Te ette ole syyllisiä. Jumala ei syytä teitä; Hän kantaa teitä. Teidän rakkautenne oli se maaperä, jossa Benin kaunis sielu sai kukoistaa 15 vuotta. Se on riittänyt, se on ollut täydellistä, ja se on se rakkaus, joka nyt ympäröi häntä taivaassa.

Benjamin oli poika, joka ymmärsi jotain syvää siitä, mitä tarkoittaa olla vapaa. Muistatteko sen tarinan, kun hän 15-vuotiaana tarjoutui antamaan koko säästöpossunsa auttaakseen sairasta setäänsä? Hän ei rikkonut sitä, eikä rahoja tarvittu, mutta se tarjous – se pojan halu antaa kaikki, mitä hänellä oli – on se kirkas totuus, jota meidän tulee kantaa. Hän ei kysynyt, onko se järkevää. Hän ei kysynyt, saako hän siitä jotain takaisin. Hän vain näki hädän ja halusi auttaa. Se on se 'hyvä hedelmä', josta Jeesus puhuu. Benjaminin sydän oli täynnä tuota antamisen iloa. Hän oli poika, joka rakasti lentokoneita ja unelmoi 'Con Chim Airlinesista' – nimestä, joka sai hänet aina kikattamaan. Hän näki maailman paikkana, jonne voi lentää, paikkana, joka on avoin ja täynnä mahdollisuuksia.

Mutta nyt, kun istumme tässä hiljaisuudessa, me kohtaamme Paavalin sanat roomalaisille: 'Kukaan meistä ei elä itselleen, eikä kukaan kuole itselleen. Jos elämme, elämme Herralle, ja jos kuolemme, kuolemme Herralle.' Benjamin elää nyt Herralle. Hän on siirtynyt siihen todellisuuteen, jossa ei ole enää sairauden väsymystä, ei sairaaloiden kliinistä ääntä, ei pelkoa. Hän on siellä, missä hän on vapaa, missä hän on ehjä, ja missä hän odottaa teitä. Ja Ryan, veli, sinä olet kantanut veljesi poissaoloa niin hienosti. Te olitte kuin kaksi puolta samasta kolikosta. Kun katsot noita kuvia – olipa se seikkailu norsun selässä tai matkalaukut parkkihallissa – muista, että tuo yhteys ei ole katkennut. Se on vain siirtynyt paikkaan, jossa aikaa ei ole. Ben elää nyt siinä valossa, jota me täällä vasta tavoittelemme.

Meidän on uskallettava luottaa siihen, että Jumala tuo valoon sen, mikä on pimeydessä. Me emme näe nyt kaikkea. Me näemme vain pienen palan tästä suuresta kudelmasta. Mutta Benjamin näkee nyt. Hän näkee sen rakkauden, jota te annoitte hänelle jokaisena päivänä. Hän tietää, että te rakastitte häntä täydellisesti. Ja se tieto on se lohtu, joka poistaa syyllisyyden. Te ette ole syyllisiä. Te olette olleet Jumalan rakkauden välikappaleita. Teidän rakkautenne oli se maaperä, jossa Benin kaunis sielu sai kukoistaa 15 vuotta. Se ei ollut teidän syynne, että elämä muuttui. Se on Jumalan mysteeri, johon te saatte levätä.

Kun tänään lähdette täältä, kantakaa mukananne tätä ajatusta: Jumala ei vaadi meiltä täydellisyyttä, Hän vaatii meiltä luottamusta. Luottakaa siihen, että vaikka veneenne tuntuu nyt tyhjältä, Jeesus on siinä veneessä kanssanne. Hän itkee teidän kanssanne, ja Hän odottaa teitä siellä, missä kaikki kyyneleet pyyhitään pois. Tehkää tänään jotain pientä Benin hengessä. Ehkä se on se, että kuuntelette jotakuta toista niin kuin Ben kuunteli – täydellä huomiolla, ilman kiirettä. Ehkä se on se, että ojennatte kätenne auttaaksenne jotakuta, jolla on vaikeaa. Se on se uusi elämä, joka virtaa Benin elämästä meidän elämäämme. Benjamin Đại Dương Vo, lepää Herran rauhassa. Me muistamme sinut, me rakastamme sinua, ja me odotamme sitä päivää, kun saamme taas kohdata siellä, missä taivas on kirkas ja jossa me kaikki saamme levätä Isän kodissa. Aamen.