Pyhän Augustinuksen, piispan ja kirkonopettajan muistopäivä

Kuvitelkaa mielessänne pieni, savesta muotoiltu lamppu. Se on niin pieni, että se mahtuu kokonaan kämmenelle. Siinä ei ole lasikupua suojana, ei sähköjohtoa, ei hienoa mekanismia. Vain pieni saviastia, ripaus öljyä ja pellavainen sydänlanka, joka imee itseensä tuota öljyä. Kun lamppu sytytetään, sen liekki on vaatimaton. Se ei valaise koko katua, se ei kykene karkottamaan pimeyttä suuresta salista. Mutta se valaisee juuri sen verran, että ihminen näkee ottaa seuraavan askeleen. Se valaisee tien aivan edessä, askel askeleelta, tässä ja nyt.

Tämä pieni savilamppu ja sen sisällä oleva öljy on se kuva, jonka Jeesus asettaa eteemme tämän päivän evankeliumissa. Se on kuva, joka kantaa mukanaan syvää salaisuutta siitä, mitä on todellinen viisaus, mitä on odottaminen ja mitä on se rakkaus, joka ei koskaan sammu, vaikka yö olisi kuinka pitkä ja pimeä tahansa.

Tänään vietämme Pyhän Augustinuksen muistopäivää. Augustinus oli mies, joka etsi viisautta koko elämänsä. Hänellä oli häikäisevä äly, inhimillinen puhelahja ja maine, joka kantautui yli silloisen maailman. Hän oli se, jota apostoli Paavali ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille kutsuisi tämän maailman viisaaksi ja kirjanoppineeksi. Mutta pitkään Augustinuksen lamppu oli tyhjä. Hänellä oli hieno astia, kauniit sanat ja loistava ura, mutta hänen sisällään oli pimeys, koska häneltä puuttui se ainoa öljy, joka voi pitää liekin elossa: Jumalan rakkauden ja armon öljy. Vasta kun hän ymmärsi inhimillisen viisautensa rajallisuuden ja taipui ristin salaisuuden edessä, hänen lamppunsa syttyi loistamaan valoa, joka on valaissut Kirkkoa vuosisatojen ajan. Hän kirjoitti kuuluisat sanansa: »Levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa.»

Tämä sama jännite inhimillisen loistokkuuden ja sydämen hiljaisen viisauden välillä on se säie, joka yhdistää tämän päivän pyhät tekstit ja sen elämän, jota me tänään muistamme ja kunnioitamme. Se yhdistää meidät poikaan, joka oli meille niin äärettömän rakas.

…

On kulunut tasan kaksi kuukautta siitä kesäkuun kolmannestatoista päivästä, jolloin Benjamin Đại Dương Vo kutsuttiin kotiin Isän luokse.

Kaksi kuukautta. Se on aika, jolloin maailma ympärillä alkaa vaatia paluuta arkeen. Ihmiset jatkavat kiireitään, koulut ovat alkaneet, kaduilla virtaa elämä entiseen tapaan. Mutta teille – Alan, Thao ja Ryan – kaksi kuukautta on vasta silmänräpäys. Se on se hetki, jolloin ensisokin tuoma suojakuori alkaa murtua ja arjen karu, hiljainen totuus astuu huoneeseen. Se on se hetki, jolloin huomaat katsovasi tyhjää tuolia keittiön pöydän ääressä. Se on se hetki, jolloin ikävä ei ole enää vain ajatus, vaan se tuntuu fyysisenä kipuna rinnassa, painona, joka tekee hengittämisestä raskasta.

Meidän on uskallettava sanoa tämä totuus ääneen ennen kuin voimme puhua lohdutuksesta. Suru ei ole jotain, mikä suoritetaan ja jätetään taakse. Suru on rakkautta, jolla ei ole enää paikkaa, mihin virrata tässä näkyvässä maailmassa. Se on sitä, että sydän etsii tuttua hymyä, tuttua ääntä, sitä älykästä ja lempeää poikaa, joka täytti kodin valolla.

Tänään me seisomme tässä tyhjyydessä teidän kanssanne. Me emme yritä selittää sitä pois. Me emme sano, että aika parantaa haavat, sillä me tiedämme, että jotkut haavat jättävät ikuisen arven. Mutta me tuomme tämän kivun alttarille, Jumalan sanan valoon, ja kysymme: Missä on meidän toivomme? Mistä me löydämme öljyä lamppuihimme, kun yö on näin pimeä?

…

Katsokaamme sitä poikaa, jonka Jumala antoi teille viideksitoista vuodeksi. Benjamin oli poika, jolle oli annettu poikkeuksellinen lahja. Hänen älynsä oli häikäisevä, hänen uteliaisuutensa rajaton. Hän oli isänsä valokopio niin ulkonäöltään kuin kunnianhimoltaan. Jo varhain hän ratkoi matemaattisia kaavoja, jotka olivat kaukana hänen ikäistensä yläpuolella. Ja kun hän kasvoi, tuo äly suuntautui tulevaisuuden teknologioihin – tekoälyyn, DevOps-järjestelmiin, pilvipalveluihin. Hän oppi ja hallitsi samoja monimutkaisia AWS-ympäristöjä, joiden parissa hänen isänsä työskenteli. Hän kykeni keskustelemaan monimutkaisista liiketoiminta- ja pelisovelluksista kuin aikuinen.

Mutta jos me katsoisimme vain tätä älykkyyttä, me katsoisimme vain lampun ulkokuorta. Me katsoisimme sitä, mitä Paavali kutsuu inhimilliseksi viisaudeksi. Se, mikä teki Benjaminista todella erityisen, oli se hiljainen, näkymätön öljy hänen astiassaan: hänen ääretön lempeytensä, hänen syvä kunnioituksensa ja hänen kykynsä rakastaa ilman ehtoja.

Ben oli poika, joka uskoi, että »yrittäminen on kaikki, mikä merkitsee». Hän ei pelännyt epäonnistua. Hän antoi kaikkensa, oli kyseessä sitten vaativa matematiikan tehtävä tai urheilu. Me muistamme sen puhtaan ilon, kun hän ponnisteli ja pääsi sulkapallojoukkueeseen – se oli voitto, jonka hän jakoi koko suuren perheensä kanssa. Se ei ollut ylpeyttä omasta erinomaisuudesta, vaan se oli iloa siitä, että sai yrittää ja antaa parhaansa. Se oli sitä pyyteetöntä, puhdasta sydämen asennetta, joka teki hänestä niin rakastettavan.

Tämä poika, joka matkusti perheensä – teidän »täydellisen nelikkonne» – kanssa ympäri maailmaa Pekingistä Tokioon ja Lourdesin pyhiltä lähteiltä Vatikaanin sydämeen, kantoi aina mukanaan sellaista sisäistä valoa, joka ei vaatinut huomiota, mutta joka lämmitti jokaista, joka hänen lähellään oli. Hänellä oli se harvinainen kyky olla sydämellinen ja herkkä. Ajatelkaa sitä syvää sidettä, joka hänellä oli isänsä kanssa, kun he yhdessä harrastivat lentokoneiden bongausta eri kaupunkien lentokentillä, jakaen intohimon Boeing 737 -koneisiin. Se oli kahden sielun välistä hiljaista ymmärrystä.

Tämä lempeys oli sitä öljyä, jota Benjamin kantoi mukanaan. Se oli rakkautta, joka oli valmista antamaan kaiken.

…

Mutta nyt, keskellä tätä ikävää, sydämeen saattaa hiipiä kaikkein raskain ja salakavalampi varjo. Se on se kysymys, joka valvoittaa vanhempia silloin, kun talo on hiljentynyt. Se on se hiljainen syytös, joka kysyy: »Teinkö minä tarpeeksi? Olisinko voinut huomata jotain aikaisemmin? Olinko minä tarpeeksi valpas pitämään lampun palamassa?»

Alan ja Thao, teidän on kuultava tämä totuus tänään, Pyhän Augustinuksen päivänä, kun muistamme Jumalan ääretöntä armoa: Te ette ole syyllisiä. Te ette tehneet mitään väärin.

Sairaus ei ole rangaistus. Se ei ole kenenkään epäonnistuminen. Se ei johdu siitä, että olisitte jättäneet jotain tekemättä tai tehneet jotain väärin. Kun opetuslapset kysyivät Jeesukselta kärsivästä ihmisestä, kuka teki syntiä, Jeesus vastasi suoraan ja kirkkaasti: »Ei hän, eivätkä hänen vanhempansa.» Sairaus tulee tähän maailmaan sen rikkinäisyyden tähden, satunnaisesti ja säälimättömästi, inhimillisen hallinnan ulottumattomissa. Mikään määrä inhimillistä valpautta ei olisi voinut estää sitä, mikä oli teidän käsienne ulottumattomissa.

Te annoitte Benjaminille kaiken. Te annoitte hänelle elämän, joka oli täynnä rakkautta, matkoja, unelmia ja turvallisuutta. Teidän rakkautenne oli se astia, jossa hänen lamppunsa sai palaa niin kirkkaana ja puhtaana. Te valvotte hänen vierellään jokaisena hetkenä, ja teidän syliinne hän sai jättää tämän maailman, tietäen olevansa täydellisesti rakastettu. Jumala ei syytä teitä, eikä teidän pidä syyttää itseänne. Nostakaa tuo raskas syyllisyyden kivi pois sydämeltänne ja antakaa sen tilalle tulla vain puhdas, vapaa ikävä ja rakkaus.

…

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: »Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.»

Tämä valvominen ei tarkoita pelossa ja ahdistuksessa elämistä. Se tarkoittaa sitä, että me pidämme sydämemme valmiina rakastamaan. Se on sitä, että meillä on astiassamme sitä öljyä, jota ei voi ostaa kaupasta silloin, kun hätä on suurin. Sitä öljyä on usko, toivo ja rakkaus. Sitä on se hiljainen luottamus siihen, että Jumala on hyvä, vaikka maailma ympärillämme murenisi.

Benjamin oli valmis. Hänen lamppunsa oli täynnä öljyä. Kun huuto kuului keskiyöllä, hänellä oli se sisäinen rauha ja valo, jonka turvin hän saattoi astua sisään häätaloon, Karitsan häihin, taivaalliseen juhlaan.

Paavali kirjoittaa korinttilaisille: »Sana rististä on hulluutta niille, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.» Inhimillisesti katsottuna viisitoistavuotiaan pojan poismeno on käsittämätöntä hulluutta, vääryyttä, joka huutaa taivaaseen. Se on heikkoutta ja tappiota. Mutta Jumalan viisaus on toinen. Jumalan silmissä Benjaminin elämä ei jäänyt kesken. Se tuli valmiiksi. Hän saavutti sen päämäärän, jota varten meidät kaikki on luotu: täydellisen yhteyden Jumalan kanssa.

Nyt hän on siellä yhdessä pyhän Carlo Acutiksen ja kaikkien pyhien kanssa. Hän ei ole enää rajoitettu sairauteen, kipuun tai fyysiseen heikkouteen. Hän on vapaa. Hän on kuin se lintu, joka nousee korkeammalle kuin mikään Boeing 737 voisi koskaan nousta. Hän katsoo teitä sieltä, missä ei ole enää kyyneleitä eikä kuolemaa.

Ryan, rakas veli. Sinä kannat mukanasi suurta ikävää. Sinä olet menettänyt parhaan ystäväsi, veljesi, jonka kanssa jaoit kaiken. Mutta muista, että Benjaminin valo ei ole sammunut sinun elämästäsi. Hän on nyt sinun suojelijasi taivaassa. Hän haluaa, että sinä jatkat elämääsi rohkeasti, että sinä opiskelet, leikit, naurat ja kasvat siksi mieheksi, joksi Jumala on sinut tarkoittanut. Kun sinulla on vaikeaa, muista veljesi hymy ja hänen sanansa: »Yrittäminen on kaikki, mikä merkitsee.» Yritä vain tänään, yksi askel kerrallaan, ja se riittää.

Ja teille kaikille, jotka olette kokoontuneet tänään, ja teille, jotka seuraatte tätä palvelusta kaukaa, kenties kantaen omaa raskasta ristiänne, sairaan lapsen vierellä valvoen tai menetyksen tyhjyydessä kyyneliä vuodattaen: Te ette ole yksin. Jumala näkee teidät. Hän tuntee teidän tuskane ja teidän hiljaisen odotuksenne. Tämä pieni liturginen hetki on tehty sitä varten, että saisitte laskea taakkanne Hänen eteensä ja täyttää oman lamppunne Hänen armonsa öljyllä.

…

Mitä me voimme kantaa mukanamme tästä kirkosta ulos arjen maailmaan?

Ottakaamme mukaan se yksi pieni, konkreettinen asia, jonka Benjamin meille opetti. Älkää säästäkö rakkauttanne huomiseksi. Älkää odottako parempaa hetkeä ollaksenne lempeitä ja kunnioittavia toisianne kohtaan. Kun tänään menette kotiin, sanokaa niille, jotka ovat teille rakkaita, kuinka tärkeitä he ovat. Halatkaa heitä vähän tiukemmin. Jättäkää ylpeys ja inhimillinen viisaus sivummalle ja valitkaa sen sijaan se sydämen yksinkertainen viisaus, joka on valmis antamaan kaikkensa.

Ja kun ilta hämärtyy ja katsotte taivaalle, muistakaa, että pimeyskään ei ole Jumalalle pimeää. Benjaminin lamppu palaa nyt ikuisella liekillä Hänen kasvojensa edessä. Hän pitää teistä huolta, kunnes me kaikki kerran kohtaamme siinä juhlassa, jossa ovi ei koskaan sulkeudu.

Benjamin Đại Dương Vo, lepää Kristuksen ikuisessa rauhassa. Pidä meistä huolta.

Aamen.