Tavallisen ajan 22. viikon tiistai

Kuvitelkaa mielessänne pientä poikaa, joka istuu liikkumatta hämärtyvässä huoneessa.

Hän ei katso ruutua, hän ei räplää lelujaan, eikä hänellä ole kiire minnekään. Hän vain istuu pystyssä, kämmenet ehkä kevyesti sylissä, katse tiukasti vangittuna isänsä kasvoihin. Isä puhuu. Isä kertoo tarinaa – kenties tarinaa kaukaisista maista, vanhoista ajoista, lentokoneiden siivistä taivaalla tai vain jostakin tavallisesta arjen ihmeestä. Poika kuuntelee. Hän hengittää tarinan tahtiin. Tuossa hetkessä ei ole mitään muuta kuin isän ääni ja pojan kuunteleva sydän.

Tämä kuva ei ole vain kaunis muisto. Se on ikkuna elämän kaikkein syvimpään olemukseen. Me tiedämme, että Benjamin Vo – meidän rakas Benimme – rakasti yli kaiken kuunnella isänsä tarinoita. Hänellä oli häikäisevä äly, mieli joka pystyi ratkomaan monimutkaisia algebrikallisia kaavoja ja hahmottamaan pilvipalveluiden DevOps-arkkitehtuuria jo varhaisessa iässä. Mutta kun hänen isänsä alkoi kertoa tarinaa, tuo terävä ja analyyttinen mieli hiljentyi. Tilalle tuli lapsenomaista luottamusta, kuuntelemisen iloa ja syvää yhteyttä.

Ben osasi kuunnella. Hän osasi ottaa vastaan puheen, joka ei ollut vain sanoja, vaan rakkautta, joka virtasi isältä pojalle.

Tämän päivän evankeliumissa Kapernaumin synagoga täyttyi myös ihmisistä, jotka kuuntelivat. He olivat tottuneet kuulemaan lainopettajien pitkiä ja uuvuttavia selityksiä, monimutkaisia inhimillisiä väittelyitä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta kun Jeesus astui esiin ja alkoi puhua, jotain perin juurin toisenlaista tapahtui. Synagogaan laskeutui hiljaisuus. Teksti sanoo: »He olivat hämmästyneissään hänen opetuksestaan, sillä hän puhui voimalla ja valtuudella.»

Ihmiset kysyivät toisiltaan: »Mitä tämä puhe oikein on?»

…

On kulunut noin kaksi kuukautta siitä kesäkuun kolmannestatoista päivästä, jolloin Benjamin kutsuttiin kotiin.

Kaksi kuukautta. Se on aika, jolloin ensisokin aiheuttama puudutus alkaa vähitellen väistyä, ja sen tilalle astuu hiljaisuus. Mutta tämä hiljaisuus ei ole aina helppoa. Kun talosta poistuu ääni, jota rakastimme – hymyilevän pojan kikatus, hänen äänensä kun hän puhui unelmistaan, hänen näppäimistönsä naputus – se tyhjyys saattaa tuntua korviahuumaavalta. Alan, Thao ja Ryan – te tiedätte, miltä tämä hiljaisuus tuntuu elokuisessa illassa. Se on se hetki, jolloin muistot eivät ole enää vain kuvia albumissa, vaan ne ovat huoneessa läsnä kuin aaveet, ja jokainen nurkka huutaa kysymystä: Miksi?

Meidän on uskallettava seistä tässä hiljaisuudessa ennen kuin voimme ottaa vastaan lohdutuksen. Jos me hyppäämme liian nopeasti kivun yli, meidän sanamme jäävät tyhjiksi. Tänään me emme peitä teidän haavianne pika-avulla. Me tunnustamme, että 15-vuotiaan pojan menetys on haava, joka ei sulkeudu hetkessä. Se on raskas, hiljainen ikävä.

Isä kirjoitti koskettavasti unestaan, jonka hän näki 23. heinäkuuta. Hän näki unen, jossa hän ja Ben seisoivat jonossa ostamassa jäätelöä. Ja unessa Ben maksoi. Se oli niin tavallinen, niin arkinen hetki – isä ja poika ostamassa jäätelöä yhdessä. Mutta kun herää sellaiseen uneen, kädet hapuilevat tyhjää. Todellisuus iskee takaisin raskaana: poika ei olekaan siinä ryystämässä jäätelöään, vaan hän on poissa.

Tuossa unessa on kuitenkin jotain aivan valtavan kaunista. Ben maksoi. Poika, joka aina otti vastaan isänsä tarinoita, halusi unessa antaa jotain takaisin. Se oli pieni merkki siitä rakkaudesta, joka oli kasvanut teidän kodissanne.

…

Tämän päivän ensimmäisessä lukukappaleessa apostoli Paavali kirjoittaa korinttilaisille jotain, mikä avaa oven Jumalan puheen ja inhimillisen mielen välille. Paavali sanoo: »Harkitkaa tätä: Henki tutkii kaiken, Jumalan syvyydetkin. Kuka muu kuin ihmisen oma henki tietää, mitä ihmisessä on? Samoin ei kukaan tiedä, mitä Jumalassa on, paitsi Jumalan Henki.»

Ja sitten Paavali lisää ne ihmeelliset sanat: »Mutta meillä on Kristuksen mieli.»

Inhimillinen viisaus yrittää selittää kaiken. Me haluamme syitä, me haluamme loogisia ketjuja, me haluamme vastauksia siihen, miksi sairaus iskee nuoreen, lupaavaan poikaan. Meidän analyyttinen mielemme – se mieli, joka oli Benjaminissakin niin vahva – etsii vastausta. Mutta maailman viisaus tulee nopeasti päätepisteeseensä. Se ei löydä vastausta pahan ja kärsimyksen arvoitukseen. Tämän maailman viisaus näkee vain poissaolon, katkenneen elämän ja päättyneen tarinan.

Mutta Paavali sanoo: Me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Hengen, joka tulee Jumalasta. Meillä on Kristuksen mieli.

Mitä tarkoittaa se, että meillä on Kristuksen mieli?

Se tarkoittaa sitä, että me alamme nähdä asioita Jumalan valossa, emme vain tämän maailman heikkoudessa. Kristuksen mieli näkee kärsimyksen läpi ikuisuuteen. Se ei källä karkuun haavoja, vaan tuo valon pimeimpäänkin tyrmään. Kristuksen mieli oli se, joka Kapernaumin synagogassa katsoi kärsivää miehiä ja sanoi pahalle voimalle: »Ole hiljaa ja lähtö heti hänestä!»

Jeesuksen puheessa on voima ja valtuus. Se ei ole vain toiveajattelua tai lohduttavia sanoja. Se on luomisvoimaa. Kun Jeesus käskee saastaista henkeä olemaan hiljaa, Hän ei vain vaienna pahaa, vaan Hän palauttaa ihmisen alkuperäiseen rauhaansa. Hän palauttaa ihmiselle sen äänen ja vapauden, jotka tältä oli riistetty.

…

Joskus surun keskellä, unettomina öinä, sydämeen hiipii kaikkein kavalampi puhe. Se ei ole Jumalan puhetta, vaan syyllisyyden kuiskausta. Se on se hiljainen, nakertava epäily: »Olisinko voinut huomata jotain aikaisemmin? Olinko tarpeeksi valpas? Teinkö jotain väärin, vai jäikö minulta jokin testi tekemättä?»

Alan ja Thao, teidän on kuultava tänään Jeesuksen ääni, joka puhuu valtuudella ja sanookin tuolle syyllisyyden kuiskaukselle: »Ole hiljaa!»

Kun opetuslapset näkivät kärsivän ihmisen ja kysyivät Jeesukselta: »Kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa?», Jeesus vastasi selvästi ja epäröimättä: »Ei tämä tenyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa.»

Sairaus ei ole rangaistus. Se ei ole merkki kenenkään epäonnistumisesta. Se ei johdu mistään, mitä te teitte tai jätitte tekemättä. Se ei ollut kenenkään syytä. Jotkut surut ja vaivat tulevat tähän maailmaan satunnaisesti, inhimillisen hallinnan ulkopuolelta, eikä mikään ihmisvoima tai valpautenne olisi voinut muuttaa sitä, mikä oli teidän käsienne ulottumattomissa.

Nostakaa tuo raskas kivi pois sydämeltänne. Te annoitte Benjaminille täydellisen kodin, täydellisen rakkauden ja uskomattoman elämän. Te matkustitte hänen kanssaan Pekingistä Tokioon, Lourdesin pyhiltä lähteiltä Vatikaanin sydämeen. Te olitte hänen »täydellinen nelikkonsa». Benjamin tiesi olevansa rakastettu jokaisena elämänsä sekuntina. Hän sanoi isälleen viimeisessä isänpäiväviestissään, että tämä on »paras isä». Sekin oli pojan puhetta, joka kumpusi syvästä rauhasta ja kiitollisuudesta. Te ette ole syyllisiä mihinkään. Te saatte olla vapaita surun puhtaaseen ikävään, ilman syyllisyyden taakkaa.

…

Palatkaamme siihen, miten Ben eli. Hänellä oli Kristuksen mielenlaatu – sellainen sydämen sielukkuus ja empatia, joka on harvinaista nuorella pojalla.

Muistatteko, kun Ben oli vasta 15-vuotias ja hän sai kuulla William-setänsä sairastumisesta? Ilman että kukaan pyysi, ilman että kukaan vihjasi, poika tuli vanhempiensa luo ja sanoi olevansa valmis antamaan koko säästöpossunsa auttaakseen setäänsä. Hän ei koskaan rikkonut tuota possua, eikä rahoja tarvittu, sillä vakuutus hoiti asian. Mutta se tarjous! Se ei ollut vain leikkiä. Se oli 15-vuotiaan pojan sydämen huuto: *Kaikki mitä minulla on, on teidän käytettävissänne, jos joku kärsii.*

Tämä on juuri sitä, mitä Paavali tarkoittaa sanoessaan: »Hengellinen ihminen sitävastoin pystyy arvostelemaan kaikkea... meillä on Kristuksen mieli.» Ben ei laskenut maallista hyötyä. Hän näki ihmisen hädän ja halusi antaa kaikkensa.

Tämä sama rakkauden Henki ei kuollut kesäkuussa. Se elää edelleen. Se elää niissä teoissa, joita Benin muistoksi tehdään. Vietnamissa, Cà Maun maakunnassa, virtaa puhtaan veden kaivo, joka kantaa nimeä *Giếng Gioan Baotixita* – omistettuna Benjamin Đại Dương Volle. Hänen toinen nimensä tarkoittaa »Suurta valtamerta». Nyt tuo valtameri on muuttunut puhtaaksi elämän vedeksi janoisille. Benin lempeä sydän tuo edelleen lohtua ja elämää niille, joilla ei ole mitään.

Ja me muistamme myös nuoren Pyhän Carlo Acutiksen, joka myös lähti tästä maailmasta 15-vuotiaana. Benjamin ja Carlo ovat kuin kaksi sukulaissielua – kaksi nykyaikaista poikaa, jotka rakastivat teknologiaa, koodia ja maailman uteliasta tutkimista, mutta joiden sydän sykkikin Jumalalle ja lähimmäiselle. Nyt he ovat yhdessä siellä, mitä me kutsumme Taivaalliseksi Juhlaksi. He seisovat Jumalan valtaistuimen edessä ja rukoilevat meidän puolestamme, rukoilevat lääkäreiden ja tutkijoiden puolesta, jotta kukaan muu perhe ei joutuisi kulkemaan tätä raskasta polkua.

…

Jeesus sanoi Kapernaumissa: »Ole hiljaa ja lähtö heti hänestä!»

Kun Jeesus puhuu, pahan valta murtuu. Kuolema ei ole viimeinen sana. Sairaus ei ole viimeinen sana. Hiljaisuus ei ole viimeinen sana.

Ryan, rakas veli. Sinä olit Benin paras ystävä. Te teitte yhdessä koodia, nauroitte samalle kikatukselle ja jaoitte huoneenne ja unelmanne. Sinun ikäväsi on suuri, ja on täysin sallittua olla surullinen. Mutta muista tämä: Benjaminin ääni ei ole vaiennut. Hän on nyt Kristuksen luona, ja hänellä on Kristuksen mieli. Hän katsoo sinua ja sanoo sinulle sen, minkä hän sanoi unessakin isälleen: »Ei hätää, minä pidän teistä huolta.»

Jatka sinä elämää, Ryan. Pelaa, opiskele, yritä parhaasi – sillä muistatko, mitä veljesi aina sanoi? *»Yrittäminen on kaikki, mikä merkitsee.»* Sinun ei tarvitse olla täydellinen. Sinun tarvitsee vain yrittää joka päivä, askel kerrallaan.

Ja teille kaikille, jotka seuraatte tätä hetkeä kaukaa – teille vanhemmille, joiden syli on tyhjä, teille lapsille, jotka kärsitte sairaudesta, teille jokaiselle, joka kannatte raskasta ristiä tuntemattomana pimeydessä: Jumala näkee teidät. Hän ei ole kaukainen, kylmä tarkkailija. Hän on se, jonka puheessa on voima ja valtuus tyynnyttää teidän sisäinen myrskynne. Hän ottaa teidän kyyneleenne ja pitää niitä arvossa.

…

Mitä me voimme kantaa mukanamme tästä liturgiasta, kun astumme ulos kirkon ovesta arjen meluun?

Kantamamme asia olkoon tämä: *Oppikaamme kuuntelemaan niin kuin Ben kuunteli.*

Kun menet kotiin tänään, älä kiirehdi vastamaan heti. Älä täytä huonetta puheella tai ruutujen hälyllä. Istu alas rakkaasi viereen. Kuuntele häntä. Kuuntele hänen tarinaansa, kuuntele hänen huoliaan, kuuntele hänen ilojaan. Anna hänelle se lahja, jonka Ben antoi isälleen joka kerta, kun isä alkoi kertoa tarinaa: kokonainen, jakamaton, luottavainen läsnäolo.

Ja kun kuulet omassa sydämessäsi pelon tai syyllisyyden huudon, muista Kapernaumin Jeesusta. Sano Kristuksen valtuudella niille ajatuksille: »Ole hiljaa. Minä kuulun Jumalalle.»

Benjamin Đại Dương Vo ei ole kadonnut tyhjyyteen. Hän on perillä. Hän on oppinut tuntemaan Jumalan syvyydet, koska hänellä on nyt täydellisesti Kristuksen mieli. Hän ei enää taistele hengityksestään, vaan hän hengittää taivaan puhdasta ilmaa. Hän odottaa meitä Isän kodissa, missä tarinat eivät koskaan lopu ja missä jokainen poika ja jokainen isä saa istua yhdessä ostamassa sitä ikuista ilon jäätelöä, jonka Vapahtaja on meille kaikille jo maksanut.

Benjamin, lepää Herran rauhassa. Me muistamme sinut, me kuuntelemme sinua, ja me rakastamme sinua aina.

Aamen.