Pyhän Johannes Kastajan mestauksen muistopäivä

Kuvitelkaa mielessänne hetki, jolloin kaikki äänet vaimenevat.

Kuvitelkaa pimeä, viileä vankityrmä kaukana kuninkaan palatsin loistosta ja melusta. Siellä istuu mies, Johannes, jonka ääni on kerran jylissyt Jordanin rannoilla. Nyt se ääni on vaimennettu kiveen ja rautaan. Palatsissa sen sijaan kaikuu nauru, musiikki ja tanssi. Siellä on valoa, viiniä ja valtaa. Mutta keskellä tuota loistoa on tyhjyys, ja keskellä tuota pimeää tyrmää on totuus.

Tämän päivän evankeliumi asettaa eteemme kaksi maailmaa: Herodeksen maailman, joka perustuu pelkoon, ylpeyteen ja muiden miellyttämiseen, sekä Johanneksen maailman, joka perustuu uskollisuuteen, totuuteen ja sellaiseen viisauteen, jota maailma ei ymmärrä.

Johannes Kastaja oli ”huutavan ääni erämaassa”. Hän oli se, joka valmisti tien Herralle. Ja tänään me muistamme hänen marttyyrikuolemaansa – hetkeä, jolloin tuo ääni näennäisesti vaiennettiin hopeavadille. Mutta me tiedämme, ettei totuutta voi vaientaa miekalla.

…

On kulunut tasan kaksi kuukautta siitä kesäkuun kolmannestatoista päivästä, jolloin Benjamin Đại Dương Vo kutsuttiin kotiin.

Kaksi kuukautta. Se on aika, jolloin ensisokin sumu alkaa hälvetä ja tilalle astuu arjen pitkä, hiljainen ikävä. Se on se hetki, jolloin huomaat katsovasi puhelintasi ja odottavasi viestiä, jota ei tule. Se on se hetki, jolloin tajuat, että huoneen hiljaisuus on tullut jäädäkseen tässä ajassa. Alan, Thao ja Ryan – te tiedätte, miltä tuo hiljaisuus tuntuu. Se ei ole vain äänten puuttumista; se on Benjaminin puuttumista.

Benjaminin isä kirjoitti koskettavasti unestaan, jossa Ben oli pieni vauva, vasta parivuotias, ja jokelteli hänelle. Hän kirjoitti siitä, kuinka opettaja oli kerran kertonut, ettei Ben enää tarvinnut puheterapiaa – hän oli oppinut puhumaan, hänellä oli ääni. Ja isä lisäsi ne murtavat sanat: ”Maailma ei saanut kuulla sinun kaunista ääntäsi.”

Tämä on se totuus, joka meidän on kohdattava ennen kuin voimme puhua lohdutuksesta. Se on se vääryys, joka tuntuu huutavan taivaaseen: miksi poika, jolla oli niin kirkas mieli ja lempeä ääni, otettiin pois juuri kun hänen elämänsä oli puhkeamassa täyteen kukkaansa? Miksi Johannes Kastaja, Herran uskollisin palvelija, kuoli yksin tyrmässä turhan valan tähden?

Me emme kiirehdi vastausten luo. Me seisomme tässä hiljaisuudessa teidän kanssanne. Me katsomme tuota tyhjää ”vatia”, joka on meidän menetyksemme, ja me itkemme Benjaminia, joka oli niin täynnä elämää.

…

Tämän päivän ensimmäisessä lukukappaleessa apostoli Paavali kirjoittaa korinttilaisille jotakin, mikä tuntuu ensin hämmentävältä, mutta mikä avaa oven Benjaminin sielun ymmärtämiseen. Paavali sanoo: ”Jumala valitsi sen, mikä maailmassa on hulluutta, saattaakseen viisaat häpeään. Jumala valitsi sen, mikä maailmassa on heikkoa, saattaakseen väkevät häpeään.”

Benjamin oli inhimillisesti katsottuna poikkeuksellisen viisas. Me tiedämme hänen häikäisevästä älystään, hänen kyvystään ymmärtää tekoälyä, pilvipalveluita ja monimutkaista matematiikkaa jo lapsena. Hän oli isänsä ”valokopio” – älykäs, tavoitteellinen ja analyyttinen. Mutta jos me katsoisimme vain hänen arvosanojaan tai koodirivejään GitHubissa, me näkisimme vain sen, mitä maailma kutsuu viisaudeksi.

Benjaminin todellinen viisaus, se jonka Jumala valitsi, oli jotain muuta. Se oli hänen lempeä sydämensä. Se oli se ääni, joka ei huutanut itsestään, vaan joka puhui rakkauden kieltä.

Ajatelkaa sitä 12-vuotiasta poikaa, joka itki isänsä 40-vuotissyntymäpäivillä, koska pelkäsi jo silloin menettävänsä hänet. Se ei ollut ”heikkoutta” – se oli sellaista rakkauden syvyyttä, jota moni aikuinenkaan ei saavuta koko elämänsä aikana. Se oli sielu, joka oli niin hienoviritetty toisen ihmisen kivulle ja rakkaudelle, että se vapisi tuon tunteen voimasta.

Ja ajatelkaa sitä 15-vuotiasta poikaa, joka kuuli setänsä Williamin sairastuneen ja tarjosi välittömästi koko säästöpossunsa auttaakseen. Hän ei odottanut, että häntä pyydetään. Hän ei pohtinut, onko se järkevää. Hän vain tarjosi kaiken, mitä hänellä oli. Se on juuri sitä, mitä Paavali tarkoittaa: maailman silmissä se on ehkä merkityksetöntä, mutta Jumalan silmissä se on suurin mahdollinen viisaus. Se on Kristuksen mielenlaatu.

…

Mutta nyt meidän on kohdattava se kaikkein raskain hiljaisuus.

Kun sairaus iskee lapseen, kun elämä katkeaa viisitoistavuotiaana, sydämeen hiipii usein syyllisyyden myrkyllinen ääni. Se on se ääni, joka kuiskaa vanhemmille: ”Olisinko voinut tehdä enemmän? Miksi minä en huomannut? Olinko minä tarpeeksi hyvä vartija?”

Alan ja Thao, katsokaa tänään Johannes Kastajaa. Oliko hänen kuolemansa kenenkään syytä? Oliko se merkki siitä, että Jumala oli hylännyt hänet, tai että hän oli tehnyt jotain väärin? Ei. Johannes oli uskollinen loppuun asti.

Sairaus ei ole rangaistus. Se ei ole kenenkään epäonnistuminen. Kun opetuslapset kysyivät Jeesukselta sokeasta miehestä, kuka teki syntiä, Jeesus vastasi: ”Ei hän, eivätkä hänen vanhempansa.”

Te ette missanneet mitään. Te ette tehneet mitään väärin. Te annoitte Benjaminille elämän, joka oli täynnä matkoja, unelmia ja rakkautta. Te annoitte hänelle ”täydellisen nelikon” turvan. Teidän rakkautenne oli se voima, joka teki hänestä niin rohkean, että hän saattoi sanoa: ”Yrittäminen on kaikki, mikä merkitsee.”

Te olitte hänen suojelusenkeleitään täällä maan päällä, ja te hoiditte tehtävänne täydellisesti. Benjamin tiesi sen. Hän tiesi sen silloinkin, kun hän ei voinut puhua. Hän tiesi sen, kun hän kirjoitti isälleen olevansa ”paras isä”. Nostakaa tuo syyllisyyden kivi sydämeltänne. Se ei kuulu teille. Te olette vapaita surun puhtaaseen ikävään, ilman itsesyytösten taakkaa.

…

Tämä on se hetki, jolloin evankeliumi murtautuu sisään.

Johannes Kastajan opetuslapset tulivat, ottivat hänen ruumiinsa ja panivat sen hautaan. Se näytti lopulta. Mutta me tiedämme, ettei se ollut loppu. Johannes oli valmistanut tien Kristukselle, joka voitti kuoleman.

Benjaminin isä näki unen kesäkuun 25. päivänä. Unessa Ben seisoi huoneen 419 ulkopuolella, terveenä, ilman paitaa, vihreissä shortseissa. Hän sanoi unessa: ”Ba ơi, test nào con cũng qua hết. Con tự thở được bình thường mà...” – ”Isä, minä läpäisin kaikki testit. Minä pystyn hengittämään normaalisti.”

Tämä ei ole vain unta. Tämä on viesti rajan takaa. Se on se ääni, jota isä pelkäsi maailman olevan kuulematta. Se on ääni, joka kertoo, että Benjamin on nyt vapaa. Hän on läpäissyt elämän vaikeimman testin – uskon ja rakkauden testin. Hän ei enää taistele hengityksestään, hän ei enää taistele sairautta vastaan.

Hän on nyt siellä, missä Johannes Kastajakin on: Karitsan häissä, taivaallisessa juhlassa.

Benjamin rakasti lentokoneita. Hän rakasti Boeing 737 -koneita ja haaveili omasta ”Con Chim Airlines” -lentoyhtiöstä. ”Con Chim” – lintu. Nyt hän on tuo lintu. Hän on noussut korkeammalle kuin mikään suihkukone voi koskaan nousta. Hän katsoo teitä sieltä, missä taivas on aina kirkkaan sininen, sellainen kuin niissä valokuvissa, joita otitte matkoillanne Tokiossa tai Vatikaanissa.

…

Ryan, rakas veli.

Sinä olit Benin paras ystävä. Teillä oli oma kieli, omat vitsit, oma maailmanne. Sinun ikäväsi on suuri, ja se on oikein. Mutta muista, mitä veljesi opetti sinulle: yrittäminen on tärkeintä. Älä yritä olla suruton, vaan yritä elää. Yritä leikkiä, yritä opiskella, yritä nauraa taas eräänä päivänä. Ben on sinun suojelijasi. Kun näet taivaalla lentokoneen, tiedä, että hän on siellä jossain, hymyilee sinulle ja kannustaa sinua.

Ja teille kaikille, jotka olette tänään täällä tai seuraatte tätä kaukaa:

Benjaminin muisto elää teoissa, joita hänen nimessään tehdään. Vietnamissa, Cà Maun maakunnassa, on nyt kaivo, joka kantaa nimeä ”Giếng Gioan Baotixita” – Johannes Kastajan kaivo. Se on omistettu Benjamin Đại Dương Volle. Hänen nimensä tarkoittaa ”Suurta valtamerta”. Nyt tuo valtameri on muuttunut puhtaaksi elämän vedeksi niille, joilla ei sitä ollut.

Se on Benjaminin ääni, joka puhuu edelleen. Se on ääni, joka sanoo: ”Minä rakastan teitä. Pitäkää huolta toisistanne.”

…

Mitä me voimme kantaa mukanamme tästä hetkestä?

Kun astutte ulos, älkää katsoko vain maahan. Katsokaa taivaalle. Kuunnelkaa lintujen laulua. Muistakaa poikaa, joka hymyili, vaikka tiesi pelon. Muistakaa poikaa, joka tarjosi säästöpossunsa.

Tehkää tänään yksi pieni teko, joka on täynnä lempeyttä. Sanokaa jollekin rakkaallenne se, mitä Benjamin sanoi isälleen: ”Sinä olet paras.” Älkää säästäkö noita sanoja huomiseksi, sillä me emme tiedä päivää emmekä hetkeä.

Benjamin ei ole kadonnut. Hän on vain siirtynyt edeltä valmistelemaan meille paikkaa ”Con Chim Airlinesin” siivin. Hän on perillä, hän on vapaa, ja hän odottaa meitä siellä, missä jokainen kyynele pyyhitään ja missä jokainen ääni saa laulaa Jumalan kiitosta.

Benjamin Đại Dương Vo, lepää Kristuksen ikuisessa rauhassa. Me muistamme sinut aina.

Aamen.