Kolmannentoista viikon lauantai tavallisena aikana

Kuvittele hetkeksi lentokentän terminaali. Se on paikka, joka on aina täynnä lähtöjä ja saapumisia, täynnä ihmisiä, jotka katsovat kohti horisonttia odottaen jotain uutta. Benjamin Vo oli poika, joka rakasti tätä odotusta. Hän ei vain katsellut lentokoneita; hän unelmoi niistä, hän tutki niitä, hän rakensi niitä omassa mielessään ja omissa koodeissaan. Hän kutsui unelmaansa 'con chim airlinesiksi' – lintuyhtiöksi, joka kantoi mukanaan vapautta ja taivasta. Kun hän puhui tästä, hänen silmissään välkehti se sama puhdas, kirkas äly, joka teki hänestä niin erityisen. Hän oli poika, joka eli uteliaisuudesta. Hän ei pelännyt kurottaa korkeammalle kuin mihin omat kädet yltävät. Mutta tänään, kun istumme tässä, viisi kuukautta sen jälkeen, kun Ben palasi Isän kotiin, me emme katso lentokentän ikkunasta ulos. Me katsomme sisäänpäin. Me katsomme niitä paikkoja, joissa hiljaisuus tuntuu joskus raskaammalta kuin mikään muu.

Johannes kirjoittaa tänään: 'Rakastettu, sinä toimit uskollisesti kaikessa, mitä teet veljien hyväksi, varsinkin vieraiden hyväksi.' Tämä uskollisuus ei ole vain suuria tekoja. Se on se pieni, hienovarainen tapa, jolla Benjamin oli läsnä. Muistatteko sen hetken, kun 15-vuotias Ben, täysin oma-aloitteisesti, kertoi vanhemmilleen haluavansa antaa koko säästöpossunsa auttaakseen sairasta setäänsä? Hän ei rikkonut possua, hän ei tehnyt siitä meteliä, hän vain tarjosi sen. Se oli poika, joka ymmärsi, että rakkaus on virta, joka on tarkoitettu jaettavaksi. Se oli se sama sydän, joka sai hänet itkemään isänsä 40-vuotispäivillä, ei siksi, että hän olisi ollut surullinen, vaan siksi, että hän rakasti niin syvästi, että pelkäsi menettävänsä sen, mikä oli hänelle kaikkein kalleinta. Se oli poika, jonka sydän oli jo valmiiksi taivaassa.

Ja silti, me olemme täällä. Ja te, Alan ja Thao, te kannatte sitä taakkaa, jota kukaan vanhempi ei saisi kantaa. Tiedän, että pimeinä hetkinä, kun muisto Benjaminista iskee kuin aalto, sydämeenne hiipii se hiljainen, salakavala syyllisyys. Se ääni, joka kuiskaa: 'Olisinko voinut nähdä jotain aiemmin? Olisinko voinut estää tämän?' Kuunnelkaa minua nyt, sillä tämä on totuus, jonka teidän on kuultava tänään: Jumala ei syytä teitä. Benjaminin sairaus ei ollut teidän syynne. Sairaus ei ole rangaistus, eikä se ole seuraus mistään, mitä te teitte tai jätitte tekemättä. Se on inhimillisen elämän ja tämän maailman särkymisen kipu, joka on täysin meidän hallintamme ulkopuolella. Kuten Jeesus opetti, kun häneltä kysyttiin miehestä, joka oli syntynyt sokeana: 'Ei hän eikä hänen vanhempansa ole tehneet syntiä.' Laskekaa se kivi maahan. Te olette rakastaneet Benjamia jokaisella hengenvedollanne. Se rakkaus, jota te annoitte hänelle, on se perintö, joka elää ikuisesti. Älkää syyttäkö itseänne siitä, mihin kukaan ihminen ei voinut vaikuttaa.

Jeesus kertoo evankeliumissa vertauksen leskestä ja epäoikeudenmukaisesta tuomarista. Se on vertaus rukouksesta, joka ei väsy. Se on vertaus siitä, miten meidän on huudettava Jumalan puoleen, vaikka vastaus ei tulisi silloin tai sillä tavalla kuin me haluamme. 'Eikö Jumala silloin hanki oikeutta valituilleen, jotka huutavat hänen puoleensa päivin ja öin?' Jeesus kysyy. Mutta katsokaa, mitä hän sanoo seuraavaksi: 'Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?' Tämä usko ei ole vain uskoa siihen, että Jumala tekee ihmeitä. Se on uskoa siihen, että vaikka emme näe, vaikka emme ymmärrä, Jumala on läsnä. Benjaminin elämä oli se vastaus, jota me etsimme. Hänen elämänsä oli se rukous, joka ei koskaan lakannut. Hän eli, hän rakasti, hän tutki, hän koodasi – hän teki kaiken sen, mitä hänelle oli annettu, täydellä sydämellä.

Ryan, sinä rakas veli, tiedä tämä: se yhteys, joka teillä on Benjaminin kanssa, ei ole kadonnut. Kun katsot taivaalle, kun katsot lentokonetta, kun teet jotain, mikä saa sinut hymyilemään, tiedä, että Ben on siinä läsnä. Hän on se veli, joka katsoo sinua ylpeydellä. Älä pelkää elää, älä pelkää unelmoida, sillä sinun elämäsi on jatkoa sille valolle, joka hänenkin sydämessään paloi. Sinä olet hänen paras ystävänsä, ja se side on vahvempi kuin kuolema. Benjamin ei ole poissa; hän on vain siirtynyt sinne, missä ei ole enää lentokenttiä, ei enää sairaaloita, ei enää kyyneleitä, vaan se täydellinen rauha, jota hän nyt nauttii.

Benjaminin elämä oli kuin se kaivo, joka on porattu hänen nimissään Vietnamissa. Se on 'Giếng Gioan Baotixita' – rakkauden kaivo. Se vesi, joka sieltä nousee, sammuttaa janon. Se tuo elämää sinne, missä ennen oli kuivaa ja raskasta. Samalla tavalla Benjaminin elämä on muuttunut eläväksi vedeksi, joka kastelee meidän sydämemme, vaikka ne olisivat kuinka kuivia. Hänen rakkautensa ei ole kadonnut; se on muuttanut muotoaan. Se on tullut osaksi sitä virtaa, joka kantaa meitä kohti Jumalaa.

Kun astutte tänään ulos tästä pyhästä hetkestä, ottakaa mukaanne tämä yksi asia: olkaa lempeitä itsellenne. Antakaa itsellenne lupa hengittää. Jumala ei ole kääntänyt kasvojaan pois. Hän on se, joka kantaa teitä silloin, kun omat jalat eivät enää kanna. Ben on kotona, ja hän odottaa meitä kaikkia siellä, missä kyyneleet on pyyhitty pois. Jeesus on kutsunut teidät tähän juhlaan – ei vain tänään, vaan joka päivä. Ottakaa kutsu vastaan, vaikka sydän olisi raskas. Luottakaa siihen, että se rakkaus, joka teitä sitoo Benjaminiin, on vahvempi kuin kuolema, sillä Jumala itse on rakkaus, ja hän pitää meistä jokaisesta huolen nyt ja iankaikkisesti. Aamen.