Loppiaisen jälkeisen 31. viikon lauantai

Me kaikki tunnemme sen hetken, kun astumme ovesta ulös ja huomaamme jonkun pienoisen, vaatimattoman asian, joka yhtäkkiä pysäyttää meidät: ehkä se on kynä, joka on jäänyt pöydälle juuri siihen asentoon, tai se pieni, hiljainen askelten kaiku tyhjässä käytävässä, kun joku jota rakastamme, ei enää tulekaan vastaan. Me elämme maailmassa, joka mittaa kaiken suurella, näkyvällä ja metelillä. Mutta tänään evankeliumi vie meidät aivan toiseen paikkaan – se vie meidät pöydän kulmalle, jossa lasketaan pieniä, näkymättömiä asioita, ja apostoli Paavali kirjoittaa filippiläisille kirjeen sydämestä, joka on oppinut olemaan tyytyväinen, olipa tilanne mikä tahansa.

Katsokaa kanssani tuota evankeliumin kuvaa. Jeesus puhuu pienistä asioista. Hän sanoo: ’Joka on luotettava vähimmässä, on luotettava myös paljossa.’ Meillä on usein taipumus ajattaa, että elämä on kiinni vain niistä suurista käännekohdista, suurista päätöksistä, jotka tekevät meistä sankareita tai menestyjiä. Mutta Jeesus kääntää katseemma toisin päin. Hän katsoo sitä, miten ihminen kantaa arkensa pieniä varoja, kuinka hän hymyilee, kuinka hän kuuntelee, kuinka hän ojentaa kätensä. Benjamin Vo oli poika, joka ymmärsi tämän logiikan tavalla, joka teki hänet niin ainutlaatuiseksi. Hän ei ollut vain se älykäs nuori mies, joka tutki pilvi-infrastruktuureja tai rakensi omia digitaalisia pelejään GitHub-varastoonsa – hän oli ennen kaikkea se poika, joka saattoi istua isänsä viereen, kuunnella näitä pitkiä, mielikuvituksellisia tarinoita ja hymyillä leveästi kun hän puhui lentoyhtiöstään, jota hän kutsui ’con chim airlinesiksi’. Kun Ben puhui siitä, huone täyttyi sellaisesta keveydestä ja puhtaasta ilosta, jota mikään tietokoneen koodi ei voisi koskaan kopioida.

Mutta elämässä on myös se toinen puoli, se syvä ja hiljainen kipu, jota me emme aina haluaisi kohdata. Neljä kuukautta on kulunut siitä, kun Benjamin kutsuttiin takaisin Isän kotiin. Neljä kuukautta sitä todellisuutta, että tuoli on tyhjä. Ja siinä hiljaisuudessa ihmisen sydän alkaa helposti syyttää itseään. Se on se salainen, raskas ääni, joka kuiskaa pimeässä: ’Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisinko voinut suojella häntä enemmän?’ Kuunnelkaa minua nyt, te rakkaat vanhemmat, Alan ja Thao, ja jokainen teistä, joka kannatte samanlaista taakkaa: Jumala ei syytä teitä. Benjaminin sairaus ei ollut teidän syynne. Sairaus ei tule siksi, että joku olisi tehnyt jotain väärin tai jättänyt jotain tekemättä. Se on inhimillisen rajallisuuden ja tämän langenneen maailman kipu, johon ei liity minkäänlaista syyllisyyttä. Laskekaa se kivi maahan. Te olette rakastaneet Benjamia jokaisella hengenvedollanne, ja se rakkaus on täydellistä. Jumala ei vaadi teiltä sellaista, mikä kuuluu vain hänelle.

Tässä kohdassa Paavalin sanat tulevat luoksemme kuin viileä tuuli helteisenä päivänä. Hän kirjoittaa filippiläisille: ’Minä tiedän, miten eletään puutteessa, ja tiedän, miten eletään yltäkylläisyydessä... Minulla on voimaa kestää kaikki hänen kauttansa, joka antaa minulle voimaa.’ Paavali ei kirjoita tätä mukavasta nojatuolista käsin, vaan vankilasta, tilanteessa, jossa kaikki ulkonainen turva oli riisuttu pois. Silti hän puhuu tuoksusta, joka on otollinen uhri Jumalalle. Ja silloin meidän on muistettava se hetki Benjaminin elämästä, joka kertoo kaiken hänen sielustaan. Muistatteko, kun viisitoistavuotias Ben, täysin oma-aloitteisesti ja ilman mitään pakkoa, kertoi vanhemmilleen haluavansa antaa koko säästöpossunsa auttaakseen setäänsä Williamia, joka kärsi kahdesta aivohalvauksesta? Hän ei rikkonut possua, hän ei tehnyt siitä meteliä, hän vain tarjosi sen. Siinä oli poika, joka ei omistanut paljon, mutta jolla oli sydän, joka oli valmis antamaan kaiken. Se oli se tuoksuva uhri, josta Paavali kirjoittaa.

…

Tämä on se käänne, joka meidän on otettava vastaan tänään. Jeesus sanoo evankeliumissa: ’Ettekä te voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.’ Maailma opettaa meitä pitämään kiinni, varmistamaan, laskemaan ja suojelemaan itseämme. Mutta evankeliumi kutsuu meidät antamaan kätemme auki. Benjamin eli elämänsä niin, että hänen hymynsä, hänen uteliaisuutensa ja hänen epäitsekäs rakkautensa olivat lahja kaikille, jotka saivat kulkea hänen rinnallaan. Ja nyt, kun hän on siellä, missä ei enää ole kipua – siellä taivaallisessa juhlapöydässä, jota me kutsumme taivaaksi – hänen perintönsä elää edelleen. Se elää niissä puhtaissa vesissä, jotka virtaavat kaivosta, joka on porattu hänen nimissään kaukana Vietnamissa, ja se elää jokaisessa veljen, Ryanin, sydämessä syntyvässä unelmassa.

Ryan, sinä rakas veli, tiedä tämä: se yhteys, joka teillä on Benjaminin kanssa, ei ole kadonnut mihinkään. Kun katsot taivaalle, kun kuulet lentokoneen moottorien jyisevän yläpuolellasi, tai kun teet jotain luovaa ja innostavaa, tiedä, että Ben on siinä mukana. Hän hymyilee sinulle sillä samalla lempeällä hymyllä, jolla hän katsoi maailmaa. Älä pelkää elää, älä pelkää unelmoida, sillä sinun elämäsi on jatkoa sille valolle, joka hänenkin sydämessään paloi.

Ja teille kaikille, jotka olette täällä tänään tai kuuntelette kaukaa – äideille, isille ja erityisesti niille lapsille ja perheille, jotka kantavat raskasta ristiä ja valvovat öitään sairauden tai menetyksen keskellä: te ette ole yksin. Jumala ei ole kääntänyt kasvojaan pois. Hän on se, joka kantaa teitä silloin, kun omat jalat eivät enää kanna.

Kun astutte tänään ulos tästä pyhästä hetkestä, ottakaa mukaanne tämä: olkaa lempeitä itsellenne. Antakaa itsellenne lupa hengittää. Ja luottakaa siihen, että se rakkaus, joka teitä sitoo Benjaminiin, on vahvempi kuin kuolema – sillä Jumala itse on rakkaus, ja hän pitää meistä jokaisesta huolen nyt ja iankaikkisesti. Aamen.