Torstai kolmantenakymmenentenä viikkona kirkkovuoden aikoina

Kuvitelkaa hetki, kun seisotte korjaamon tai vanhan telakan hämärässä. Nurkassa nojaa seinää vasten raskas rautainen työkalu, jonka kahva on kulunut ihmisten käsissä, ja metallipinta kantaa elämän jälkiä. Sitä ei ole tehty koristeeksi hyllylle. Sitä tarvitaan silloin, kun on kestettävä paino, kun on taivuttava raudan ja kiven voimaa vastaan. Paavali kirjoittaa tänään efesolaisille aivan tästä samasta todellisuudesta: ’Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte kestää Paholaisen viekkaat juonet.’ Hän ei puhu lihasta ja verestä, ei ohikiitävistä mielipiteistä tai kevyistä arkisista huolista, vaan siitä syvästä, näkymättömästä kamppailusta, jota me jokainen kannamme rinnassamme silloin, kun elämän särkynytsydämisyys kohtaa meidät ilman varoitusta.

Tänään me asetumme tähän hiljaiseen rukoukseen ja sanan äärelle yhdessä Benjamin Von muiston kanssa. Neljä kuukautta on kulunut siitä kesäkuun päivästä, jolloin Benjamin kutsuttiin kotiin Isän luo, mutta hänen elämänsä lempeä kaiku elää yhä meissä. Benjamin oli poika, jonka mieli oli kirkas kuin avoin taivas ja tarkka kuin insinöörin piirustuslauta. Hän oli nuori mies, joka tutki maailmaa uskomattomalla uteliaisuudella, rakensi omia digitaalisia maailmojaan ja katseli taivaan lintuja ja lentokoneita sellaisella innolla, että hänen huulillaan karehti aina hymy, kun hän puhui unelmastaan perustaa joskus oma lentoyhtiönsä, ’con chim airlines’. Mutta se, mikä teki Benjaminista sen pojan, jonka rakkaus kantaa yhä meitä, ei ollut pelkkä loistava äly. Se oli hänen herkkä, pohjaton sydämensä. Ajatelkaa sitä hetkeä, kun viisitoistavuotias Ben halusi unelmallisessa, pyyteettömässä puhtaudessaan antaa koko säästöpossunsa auttaakseen sairasta setäänsä. Hän ei rikkonut sitä, hän ei tehnyt numeroa – hän vain tarjosi kaiken, mitä hänellä oli. Siinä tarjouksessa oli jotain siitä evankeliumin hengestä, jota meidän on vaikea edes käsittää: rakkautta, joka ei laskelmoi, vaan antaa itsensä kokonaan.

Ja silti, kun astumme arkeen Alan ja Thaon tavoin, me tiedämme, millaista on hiljaisuus, kun poissaolo täyttää huoneen. Alan, sinä muistat ne aamut, jolloin Benjamin tuli alas portaista ja sanoi aina ensimmäisenä: ’Hyvää huomenta, isä.’ Sinä muistat sen unen, jossa seisoitte huoneen 419 ulkopuolella, ja Ben yritti selviytyä hengityksestään, hämmentyneenä ja kipeänä, kunnes sinä otit hänet syleilyyn ja sanoit, että hän saa levätä taivaassa ikuisesti. Te tiedätte sen painon, joka laskeutuu sydämeen silloin, kun katsotte tyhjää tuolia tai Benin tavaroita. Ja ehkä – aivan salaa – mieleenne hiipii se raskas varjo, jota kukaan ei haluaisi ääneen sanoa: ’Olisinko voinut huomata jotain aiemmin? Olisinko voinut suojella häntä enemmän? Olisinko voinut tehdä jotain toisin?’

Kuunnelkaa minua nyt tarkasti, sillä tämä on totuus, joka teidän on otettava vastaan ilman varauksia: Jumala ei syytä teitä. Sairaus, joka vei Benin, ei ollut teidän syynne, se ei ollut teidän epäonnistumisenne, eikä se ollut mikään rangaistus. Kuten Jeesus vastasi opetuslapsilleen evankeliumissa: ei kenenkään synti. On olemassa kipua, joka on täysin ihmisen hallinnan ulkopuolella, salaisuuksia, joita mikään inhimillinen valppaus tai rakkaus ei voi pysäyttää. Te olette olleet Benin elämän uskollisimmat vartijat. Te olette pitäneet hänen kädestään jokaisella hetkellä. Laskekaa se syyllisyyden taakka maahan, sillä Isä ei ole pannut sitä teidän harteillenne. Te olette vapaita.

Evankeliumissa Jeesus kohtaa fariseukset, jotka sanovat hänelle: ’Lähde pois täältä, sillä Herodes tahtoo tappaa sinut.’ Jeesus ei pakene pelosta, eikä hän pysähdy vihaan. Hän katsoo eteenpäin ja sanoo: ’Menkää ja sanokaa sille ketulle: katso, minä ajan ulos pahoja henkiä ja teen parannuksia tänään ja huomenna, ja kolmantena päivänä minä tulen valmiiksi.’ Jeesus tietää tiensä. Hän tietää, että profeetan on kuoltava Jerusalemissa. Siinä on se luja, horjumaton rohkeus, josta Paavali puhuu: totuuden vyö vyötillä, vanhurskauden haarniska rinnassa ja kengissä valmius julistaa rauhan evankeliumia. Benjamin eli tuota samaa hiljaista rohkeutta omassa kamppailussaan. Hän ei pelännyt yrittää, hän ei pelännyt antaa kaikkiaan.

Ryan, rakas veli, sinä kannat Benin muistoa mukanasi. Kun katsot taivaalle, kun kuulet isäsi kertomia tarinoita tai kun teet jotain luovaa, tiedä, että Ben on lähellä. Hän ei ole poissa. Hän on se isoveli, joka katsoo sinua taivaasta ylpeänä, hymyillen ja lempeänä. Älä pelästy tulevaisuutta; sinussa asuu sama valo ja sama hyvä sydän.

Kun astutte tänään ulos täältä, viekää mukananne tämä yksi pieni asia: olkaa lempeitä itsellenne. Älkää kantako taakkoja, joita Isä ei teiltä pyydä. Katsokaa taivaalle, vetäkää syvään henkeä ja olkaa hetki hiljaa tietäen, että Jumala pitää teistä huolen tänään, huomenna ja iankaikkisesti. Aamen.