Vuosikerran 22. viikon keskiviikko

Kuvitelkaa hetkeksi se hiljaisuus, joka laskeutuu illan hämärtyessä, kun päivän kiireet ovat ohi ja kodin seinät sulkevat meidät suojiinsa. Se on hetki, jolloin emme voi enää paeta omia ajatuksiamme tai niitä kysymyksiä, jotka polttavat rinnassamme. Tänään, kun olemme kokoontuneet muistamaan Benjaminia, me emme etsi suuria teologisia selityksiä, vaan me etsimme sitä yhtä, kirkasta totuutta, joka kantaa silloinkin, kun maa tuntuu jalkojemme alla horjuvan.

Benjamin Vo oli poika, jonka äly loisti kuin kirkas tähti. Hän oli poika, joka rakasti koodia, lentokoneita ja unelmia – poika, joka kantoi sisällään 'Con Chim Airlinesin' kaltaisia visioita, joissa taivas oli aina avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Mutta enemmän kuin hänen älynsä, me muistamme hänen sydämensä. Me muistamme sen pojan, joka 15-vuotiaana, täysin pyyteettömästi, halusi antaa koko säästöpossunsa auttaakseen sairasta setäänsä. Hän ei rikkonut sitä, eikä rahoja tarvittu, mutta se tarjous – se hetki, jolloin hän ojensi kätensä antaakseen kaikkensa – on se kuva, jota me tänään kannamme mukanamme.

Paavali kirjoittaa korinttilaisille: 'Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun.' Nämä sanat osuvat suoraan meidän elämäämme. Me olemme istuttaneet, me olemme kastelleet, me olemme rakastaneet, hoivanneet ja valvoneet. Alan ja Thao, te olette olleet Benjaminin elämän puutarhureita. Te olette antaneet hänelle kaiken mahdollisen rakkauden, matkat maailman ääriin, turvan ja läsnäolon. Teidän rakkautenne on ollut se maaperä, jossa Benin kaunis sielu sai kasvaa. Ja kun me katsomme tätä kasvua, me näemme, että se ei ollut vain inhimillistä työtä. Se oli Jumalan työtä. Jumala antoi kasvun, ja Jumala on nyt korjannut sadon taivaalliseen aittoonsa.

Mutta meidän on uskallettava puhua siitä kivusta, joka tässä kaikessa on. Kun sairaus koskettaa nuorta, me huudamme: 'Miksi?' Me haluamme, että Jumala toimisi kuin Kapernaumin synagogassa: että Hän astuisi huoneeseen, tarttuisi kädestä ja sanoisi kuumeelle tai sairaudelle: 'Lähde pois!' Me haluamme nähdä sen välittömän parantumisen, jonka opetuslapset näkivät Simonin anopin kohdalla. Ja kun sitä ei tapahdu, kun rukouksemme tuntuvat jäävän taivaan portille, me alamme epäillä. Me alamme kantaa syyllisyyden raskasta taakkaa.

Alan, Thao, Ryan – kuunnelkaa minua tarkasti. Sairaus ei ole rangaistus. Se ei ole teidän syytänne. Se ei ole merkki siitä, että olisitte tehneet jotain väärin tai jättäneet jotain tekemättä. Kun Jeesukselta kysyttiin kärsimyksestä, Hän ei etsinyt syyllisiä. Hän käänsi katseen Jumalan kirkkauteen. Älkää antako syyllisyyden kuiskausten varastaa teiltä sitä rauhaa, joka kuuluu teille. Te ette missanneet mitään. Te annoitte Benjaminille täydellisen elämän, ja te olette olleet hänelle Jumalan rakkauden kasvot maan päällä.

Benjaminin elämä oli kuin se 'kyllä', jonka hän antoi isälleen unessa: 'Minä läpäisin kaikki testit.' Hän läpäisi rakkauden testin. Hän eli 15 vuotta täydellä sydämellä, täynnä kunnioitusta, iloa ja uskomatonta empatiaa. Hän ei elänyt turhaan. Hän elää edelleen siinä vedessä, joka virtaa Cà Maun kaivosta, siinä rakkaudessa, jota te kannatte, ja siinä toivossa, että me saamme vielä kohdata.

Ryan, veli, sinä olet kantanut suurta surua. Mutta muista, että sinun veljesi on nyt siellä, missä ei ole enää kuumetta, ei kipua, ei sairaaloiden kliinistä hiljaisuutta. Hän on vapaa. Hän on siellä, missä jokainen unelma 'Con Chim Airlinesista' on totta, ja missä hän odottaa sinua. Elä sinä, pelaa, opiskele ja yritä – kuten Ben aina sanoi, yrittäminen on kaikki, mikä merkitsee. Sinun ei tarvitse olla täydellinen, sinun tarvitsee vain olla olemassa, sillä sinä olet Benin veli.

Jeesus lähti aamun sarastaessa autioon paikkaan rukoilemaan. Hän tiesi, että Hänen oli jatkettava matkaansa, Hänen oli julistettava ilosanomaa. Benjaminin matka on päättynyt, mutta teidän matkanne jatkuu. Älkää antako surunne muuttua katkeruudeksi. Antakaa sen muuttua rakkaudeksi, joka antaa eteenpäin. Se on se 'elävä uhri', josta Paavali puhuu. Jokainen teko, jonka teette Benin nimissä – jokainen pieni hyvyys, jokainen hymy, jokainen hetki, jolloin lohdutatte toista – on Benjaminin elämän jatkumista.

Kun tänään lähdette tästä hetkestä, kantakaa mukananne tätä yhtä ajatusta: Jumala on antanut kasvun, ja Jumala pitää huolen tästä sadosta. Benjamin ei ole kadonnut. Hän on Jumalan hoidossa, ja te olette Jumalan hoidossa. Älkää pelätkö. Älkää syyttäkö itseänne. Te olette rakastaneet hyvin. Ja se rakkaus, joka on kerran syttynyt, ei koskaan sammu. Se palaa ikuisesti, kirkkaana ja lämpimänä, kuin taivaan valo, joka odottaa meitä kaikkia perillä. Aamen.