Tavallisen ajan 21. viikon keskiviikko

Kuvitelkaa mielessänne vanha, kulunut pergamenttikäärö.

Kirjoittaja on sanellut kirjeensä ajatukset toiselle, mutta aivan lopussa hän ottaa sulkakynän omaan käteensä. Hän ei jätä kirjetttä ilman henkilökohtaista kosketusta. Hän kirjoittaa muutaman rivin omalla käsialallaan, omalla tutulla tyylillään, jotta vastaanottaja tietäisi: tämä on todellista, tämä tulee suoraan minun sydämestäni.

Tämän päivän ensimmäisessä lukukappaleessa apostoli Paavali päättää kirjeensä tessalonikalaisille juuri näin. Hän kirjoittaa: »Tämä tervehdys on minun, Paavalin, omalla kädelläni kirjoittama. Tämä on merkkinä jokaisessa kirjeessäni; näin minä kirjoitan. Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kaikkien kanssa.»

Käsiala. Käden jälki. Merkki, jonka ihminen jättää jälkeensä.

Kun katsomme käsialaa tai käden työtä, me emme katso vain kirjaimia tai esineitä. Me katsomme sen ihmisen läsnäoloa, joka on ne luonut. Käsi kantaa sitä, mitä sydämessä ja mielessä liikkuu. Tämän päivän psalmissa lauloimme: »Sinä saat nauttia kättesi työn tuloksista, autuas olet sinä, hyvinhän sinun käy.»

Käden jälki on se punainen lanka, joka kulkee läpi tämän päivän Jumalan sanan. Se on se konkreettinen todiste siitä, että me emme elä täällä vain ajatuksissa tai ontossa puheessa, vaan me jätämme maailmaan todellisia, eläviä merkkejä rakkaudestamme, työstästämme ja uskollisuudestamme.

…

On kulunut noin kaksi kuukautta siitä kesäkuun kolmannestatoista päivästä, jolloin Benjamin Vo – teidän rakas Beninne, teidän poikanne ja veljenne – kutsuttiin kotiin Isän luokse.

Kaksi kuukautta. Se on aika, jolloin maailman tahti ympärillä alkaa palautua entiselleen, mutta teidän kodissanne hiljaisuus on saanut uuden, syvemmän sävyn. Alkuviikkojen hämmennys ja toiminnan täyteys ovat väistyneet, ja tilalle on tullut arjen karu totuus. Se on se hetki, kun huomaat pysähtyväsi pöydän ääreen ja katsovasi paikkaa, joka on tyhjä. Se on se hetki, kun löydät paperilapun, johon on kirjoitettu tuttuja merkkejä, tai kun avaat tietokoneen näytön ja näet koodirivin, jonka hän on kirjoittanut.

Suru kahden kuukauden kohdalla ei ole enää pelkkää iskun tunnetta; se on ikävää, joka tuntuu fyysisenä painona rinnassa. Se on kaipuuta siihen käden kosketukseen, siihen ääneen, siihen älykkääseen hymyyn, joka täytti huoneen valolla.

Meidän on uskallettava seistä tässä kivussa. Me emme voi hypätä tämän pimeyden yli päästäksemme toivoon. Meidän on nimettävä se tyhjyys, jonka Ben jätti jälkeensä: se aito, syvä ikävä, joka repii sydäntä Alanille, Thaolle ja Ryanille. Sillä lohdutus, joka tarjotaan ennen kuin kipu on rehellisesti tunnustettu, ei koskaan tavoita sydäntä.

…

Mutta katsokaa, mitä evankeliumissa tapahtuu. Jeesus astuu keskelle tätä ihmiselämän todellisuutta ja puhuu sanoilla, jotka viiltävät syvältä, mutta jotka samalla avaavat oven täydelliseen puhtauteen.

Jeesus sanoo lainopettajille ja fariseuksille: »Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset, te tekopyhät! Te olette kuin kalkitut haudat, jotka ulkoa näyttävät kauniilta, mutta sisältä ovat täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaisuutta. Samoin tekin ulkoa näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä tekopyhyyttä ja laittomuutta.»

Nämä ovat kovia sanoja. Miten ne liittyvät meidän suruumme ja muistoomme tänään?

Jeesus paljastaa sen, mikä on onttoa. Kalkittu hauta on vertauskuva siitä, että ulkopuoli kiillotetaan, mutta sisällä ei ole elämää, ei rakkautta, ei totuutta. Fariseukset rakensivat profeettojen muistomerkkejä ja kaunistivat hurskaiden hautoja, mutta heidän omat kätensä ja sydämensä olivat tyhjiä elävästä uskosta.

Benjamin Vo oli tämän täydellinen vastakohta.

Benissä ei ollut mitään »kalkittua» tai teennäistä. Hän ei elänyt näyttääkseen joltain muulta kuin mitä hän oli. Hän oli poika, jonka sisin oli täynnä elämää, uteliaisuutta ja aitoa rakkautta. Kun me katsomme Benin jättämää käden jälkeä, me näemme jotakin hämmästyttävän kirkasta.

Ajatelkaa sitä poikkeuksellista mieltä ja niitä käsiä, joilla Ben työskenteli. Jo varhaisessa iässä, 14- ja 15-vuotiaana, kun monet vasta etsivät suuntaansa, Ben syventyi tekoälyn, DevOpsin ja pilvipalveluiden maailmaan. Hän ei tehty sitä mekaanisesti tai pakoitetusti. Hän istui tietokoneensa ääressä, loi sovelluksia ja pelejä, ja jätti oman digitaalisen kädenjälkensä GitHub-koodivarastoihinsa.

Jokainen koodirivi, jonka Ben kirjoitti, jokainen logiikka, jonka hän ratkaisi, oli hänen mielensä ja kättensä työtä. Se oli työtä, jota hän teki sydämensä kyllyydestä, intohimolla ja ilolla. Hän opetteli samoja Amazonin AWS-ympäristöjä kuin hänen isänsä Alan. Ajatelkaa niitä hetkiä – isä ja poika, rinta rinnan, jakamassa monimutkaisia ajatuksia, ratkomassa teknisiä haasteita, puhumassa tulevaisuuden ideoista. Se ei ollut pelkkää teknologiaa; se oli kahden ihmissydämen välinen silta, se oli luottamuksen ja yhteisen kielen rakentamista.

Paavali sanoo kirjeessään: »Vaivannäössä ja työssä me ahersimme yötä ja päivää... antaaksemme teille esikuvan, jota voisitte jäljitellä.» Benillä oli tämä upea, sisäänrakennettu työn moraali ja uteliaisuus. Hän ei jäänyt toimettomaksi. Hänen mielensä oli kuin kirkas lähde, joka etsi aina uutta ymmärrettävää, uutta luotavaa. Hänen kätensä eivät olleet toimettomat, vaan ne loivat, rakensivat ja oppivat.

Ja mikä kauneinta: tämä häikäisevä äly ei koskaan kovettanut hänen sydäntään. Hänen sisimpänsä ei ollut kylmä laboratorio, vaan se oli täynnä mitä pehmeintä lempeyttä ja kunnioitusta. Hän oli aina hymyilevä, aina valmis kohti toista ihmistä. Hänen kädenjälkensä ei jäänyt vain tietokoneen näytölle; se jäi ihmisten sydämiin.

…

Mutta kun ihminen menettää lapsen, jonka kädenjälki oli niin kirkas ja lupauksia täynnä, sydämeen hiipii pimeydessä kysymys, jota tuskin uskaltaa sanoa ääneen.

Se on se kysymys, joka valvoittaa vanhempia keskellä yötä. Se on se hiljainen kuiskaus, joka kysyy: »Miksi? Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Missasinko jonkin merkin? Olinko tarpeeksi valpas?» Se on se väärään paikkaan osoitettu syyllisyys, misplaced guilt, joka saattaa kietoutua surun ympärille kuin raskas ketju.

Kuulkaa minua tänään, rakkaat Alan ja Thao. Kuulkaa mitä Kirkko ja Jumalan sana sanovat teille Jeesuksen omalla äänellä.

Kun opetuslapset kysyivät Jeesukselta sokeana syntyneestä miehestä: »Kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa?», Jeesus vastasi selkeästi ja empimättä: »Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa.»

Sairaus ei ole rangaistus. Se ei ole Jumalan viha. Se ei johdu mistään, mitä te teitte tai jätitte tekemättä. Mikään inhimillinen valpautenne, mikään rakkautenne määrä – jota teillä oli äärettömästi – ei olisi voinut muuttaa sitä, mikä oli yli inhimillisen hallinnan. Te olitte parhaat mahdolliset vanhemmat Benjaminille. Teidän kätenne olivat aina siellä tukemassa, hoivaamassa ja rakastamassa häntä.

Jumala ei syytä teitä jostakin laiminlyönnistä. Hän ei katso teitä syyttäen, vaan Hän kietoo äidillisen ja isällisen armonsa teidän ympärillenne. Te saatte nostaa tuon raskaan kivren pois harteiltanne. Te saatte olla vapaita syyllisyydestä. Suru saa olla olemassa, kyyneleet saavat virrata, ikävä saa olla suuri – mutta älkää antako syyllisyyden myrkyttää sitä kaunista muistoa ja sitä puhdasta rakkautta, joka teidän ja Benin välillä vallitsee.

Te ette tehneet mitään väärin. Ben tiesi sen. Hän tiesi sen jokaisella solullaan. Hänen viimeinen viestinsä isälleen – kutsuen tätä »parhaaksi isäksi» ja »hauska isäksi» – on ikuinen todistus siitä, että hänen sydämensä oli täysin levollinen teidän rakkautenne suojassa.

…

Tämän päivän lukukappaleessa Paavali kirjoittaa jotakin äärettömän kaunista: »Rauhan Herra itse antakoon teille rauhan aina ja kaikella tavalla.»

Katso noita sanoja: *aina* ja *kaikella tavalla*.

Se tarkoittaa, että Kristuksen rauha ei ole vain niitä hetkiä varten, kun kaikki on helppoa ja aurinko paistaa. Se on rauhantuoja myös silloin, kun kyyneleet sumentavat silmät. Se on rauhantuoja silloin, kun istut yksin huoneessa ja ikävä tuntuu ylivoimaiselta. Rauhan Herra itse tulee siihen huoneeseen. Hän ei tule tuomitsemaan, Hän tulee tuomaan rauhan.

Alan, kun katsot niitä koodirivejä, niitä projekteja ja niitä unelmia, joita jaoitte Benin kanssa, älä katso niitä vain menetettynä tulevaisuutena. Katso niitä merkkeinä siitä valtavasta lahjasta, jonka saitte kokea. Teidän välillänne oli jotakin poikkeuksellista – henkinen ja älyllinen yhteys, joka ei murene kuolemassa. Ben kantaa teidän rakkauttanne mukanaan taivaallisessa kirkkaudessa. Hän on saavuttanut sen paikan, missä kaikki logiikka ja maailmankaikkeuden järjestyksen kauneus avautuu täydellisenä Jumalan kasvojen edessä.

Thao, sinun äidillinen syli ja lempeys olivat Benin turvasatama. Se rakkaus, jota annoit hänelle joka päivä, on tehnyt hänestä sen herkän ja kauniin sielun, joka hän oli. Sinun kyyneleesi ovat arvokkaita Jumalan silmissä. Neystyt Maria, joka seisoi Pojan ristin juurella ja tunsi samalla tavalla miekan lävistävän sydämensä, pitää sinua kädestä tänään. Käänny Marian puoleen, kun huone on liian hiljainen. Hän tietää, miltä tuntuu ikävöidä poikaa.

Ja Ryan, rakas veli.

Sinä olit Benin paras ystävä. Te jaoitte leikit, matkat, hassuttelut ja hiljaiset hetket. Te olitte tiimi. Veljesi Ben ei ole kadonnut sinun elämästäsi. Hän on nyt sinun henkilökohtainen suojelijasi taivaassa. Sinun ei tarvitse kantaa liian raskasta taakkaa, sinun ei tarvitse yrittää olla täydellinen. Sinun tarvitsee vain elää, kasvaa, opiskella, leikkiä ja nauraa – ja muistaa se rohkeus ja ilo, joka Benillä oli. Kun sinulla on vaikeaa, muista että Ben katsoo sinua hymyillen ja sanoo: yrittäminen on tärkeintä. Elä rohkeasti myös hänen puolestaan. Sinun kätesi kantavat osaa hänen valostaan tässä maailmassa.

…

Ja teille kaikille muille, jotka olette kokoontuneet tänään rukoukseen – sukulaisille, ystäville, sekä teille, jotka seuraatte tätä jostakin kaukaa, kenties oman raskaan ristinne alle murtuneina, sairaan lapsen vierellä valvoen tai menetyksen tyhjyydessä kyyneliä pyyhkien:

Tämä liturginen hetki on teitä kaikkia varten. Jumala ei ole kaukainen tarkkailija. Hän on täällä, meidän keskuudessamme. Hän näkee teidän hiljaiset taakkanne. Hän näkee sen käden jäljen, jonka te jätätte joka päivä, kun jaksatte nousta, hoitaa, rakastaa ja jatkaa matkaa.

Benin elämä ei ollut pitkä vuosissa mitattuna, mutta se oli täysi ja äärettömän kaunis. Ja hänen rakkautensa jatkaa elämäänsä. Me näemme sen niissä hiljaisissa laupeutteissa, joita hänen nimessään on tehty – puhdasvesikaivossa, ruoka-avuissa, hyvän tekemisessä ilman rumpujen soittoa. Se on sitä elävää uskoa, joka ei ole kalkittua ulkokuorta, vaan aitoa puhdasta sydäntä, joka virtaa toisten hyväksi.

Benjamin Vo on nyt taivaallisessa juhlassa. Hän on yhdessä pyhän Carlo Acutiksen ja kaikkien taivaan pyhien kanssa. Hän ei ole enää rajoitettu sairauteen tai ruumiin heikkouteen. Hän on vapaa, hän hengittää taivaan puhdasta ilmaa, ja hänen hymynsä loistaa Jumalan kirkkaudessa.

Mitä me voimme ottaa mukanamme tästä kirkosta, tästä puheesta, kun astumme ulos takaisin arjen työhön ja elämään?

Ottakaa mukaan tämä yksi pieni, konkreettinen asia:

Kirjoittakaa tänään jollekin rakkaallenne pieni viesti. Ei tietokoneen kylmällä tekstllä, vaan jos mahdollista, omalla kädellänne paperille. Tai sanokaa se suoraan katsomalla silmiin. Jättäkää tänään rakkautenne kädenjälki johonkin ihmiseen – aivan kuten Paavali jätti kirjeensä loppuun omakätisen tervehdyksensä, ja aivan kuten Benjamin jätti oman valoisan kädenjälkensä meidän kaikkien sydämiin.

Älkää pelätkö arjen pieniä vaivoja. Tehkää työnne ja rakkautenne teot puhtaasta sydämestä, ilman tekopyhyyttä.

Ja kun ilta hämärtyy ja katsotte taivaalle, muistakaa apostoli Paavalin lopun rukous, joka kuuluu tänään teille kaikille:

»Itse rauhan Herra antakoon teille rauhan aina ja kaikella tavalla. Herra olkoon teidän kaikkien kanssa.» …

Benjamin Đại Dương Vo, lepää Kristuksen ikuisessa valossa. Pidä meistä huolta.

Aamen.