Tavallisen ajan 21. viikon tiistai

Kuvitelkaa tavallinen, arkinen savikuppi. Se voi olla sellainen, josta juotte aamukahvinne tai teenne. Ulkopuolelta se saattaa olla kauniisti maalattu, siinä voi olla kirkkaita värejä tai kiiltävä lasite. Mutta jos katsotte sen sisälle, näette sen todellisen tilan. Kuppi on tehty sitä varten, mitä se kantaa sisällään. Jos sisäpuoli on likainen, ei ole väliä, kuinka paljon ulkopuolta kiillotetaan; se ei täytä tarkoitustaan puhtaana astiana.

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus puhuu juuri tästä. Hän puhuu lainopettajille ja fariseuksille, jotka olivat mestareita ulkokuoren hoitamisessa. He maksoivat kymmenykset jopa mausteistaan – mintusta, tillistä ja kuminasta – mutta he unohtivat sen, mikä on painavinta: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden. Jeesus kutsuu heitä sokeiksi oppaiksi, jotka siivilöivät hyttysen mutta nielevät kamelin. Hän sanoo suoraan: ”Puhdista ensin maljan sisäpuoli, jotta ulkopuolikin tulisi puhtaaksi.”

Tämä kuva maljan tai kupin sisäpuolesta on avain siihen, missä me olemme tänään. On kulunut noin kaksi kuukautta kesäkuun kolmannestatoista päivästä. Kaksi kuukautta siitä, kun Benjamin Vo, teidän rakas Beninne, siirtyi tästä ajasta ikuisuuteen.

Kaksi kuukautta on kummallinen aika surussa. Ulkopuolelta katsottuna maailma näyttää jatkavan kulkuaan. Aurinko nousee ja laskee, ihmiset käyvät kaupassa, lapset valmistautuvat kouluun. Ehkä tekin, Alan, Thao ja Ryan, olette oppineet näyttämään ulospäin siltä, että selviätte. Te vastaatte kysymyksiin, te hoidatte päivittäiset asiat. Mutta se on vain kupin ulkopuoli.

Sisäpuolella, siellä missä kukaan muu ei näe, on se todellinen tila. Siellä on se tyhjyys, joka ei täyty. Siellä on se hiljainen huone, se kaipaus, joka tuntuu fyysisenä kipuna rinnassa. Jeesus ei vaadi meitä kiillottamaan ulkokuortamme tänään. Hän ei pyydä meitä teeskentelemään, että kaikki on hyvin. Päinvastoin, Hän kutsuu meidät katsomaan sisälle, sinne missä ”painavimmat asiat” – rakkaus, ikävä ja usko – asuvat.

Benjamin oli poika, jonka sisäpuoli oli poikkeuksellisen kirkas. Me tiedämme hänen loistavasta älystään, hänen kyvystään ymmärtää koodausta, tekoälyä ja monimutkaisia matemaattisia kaavoja jo lapsena. Hän oli isänsä ”valokopio” kunnianhimossaan ja lahjakkuudessaan. Mutta ne olivat vain niitä asioita, jotka näkyivät ulospäin. Se, mikä teki Benistä todella erityisen, oli se, mitä oli kupin sisällä: hänen lempeä sydämensä.

Ajatelkaa sitä ihanaa ja lapsenomaista intohimoa, jolla hän puhui unelmastaan perustaa oma lentoyhtiö, ”Con Chim Airlines”. Hän ei vain miettinyt Boeing 737 -koneiden teknisiä ominaisuuksia, vaikka hän ne tunsikin. Hän hihitti ja hymyili leveästi visioidessaan tätä ”Lintulentoyhtiötä”. Se oli puhdasta iloa, joka kumpusi sisältäpäin. Se ei ollut laskelmoitua tai ylpeää; se oli elävää mielikuvitusta ja rakkautta elämään. Se oli sitä sisäistä puhtautta, jota Jeesus peräänkuuluttaa.

Ja entä se hetki, kun hän 15-vuotiaana tarjoutui antamaan koko säästöpossunsa auttaakseen William-setäänsä? Hän ei rikkonut possua, eikä rahaa lopulta tarvittu, mutta se tarjous itsessään on se ”painavampi asia”, josta evankeliumi puhuu. Se oli laupeuden ja uskollisuuden teko, joka syntyi hiljaisuudessa, ilman pakkoa. Se oli pojan sydämen liike, joka osoitti, että hänen sisäinen maljansa oli täynnä kultaa, ei itsekkyyttä.

Mutta kun puhumme sisäpuolesta, meidän on puhuttava myös siitä pimeydestä, joka sinne joskus hiipii surun myötä. Monet vanhemmat, jotka menettävät lapsensa, kantavat sisällään salaista kuormaa: syyllisyyttä. Se on se hiljainen ääni, joka kysyy: ”Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Miksi minä en voinut pelastaa häntä?”

Alan ja Thao, haluan sanoa teille tänään jotakin hyvin tärkeää, jotakin, mikä on uskollisuutta totuudelle: Sairaus ei ole rangaistus. Se ei ole kenenkään syytä. Kun Jeesukselta kysyttiin sokeasta miehestä, kuka teki syntiä, Hän vastasi: ”Ei hän, eivätkä hänen vanhempansa.” Te ette tehneet mitään väärää. Te olitte parhaat mahdolliset vanhemmat Benjaminille. Teidän rakkautenne oli hänen elämänsä suojelija. Se, että sairaus tuli, oli osa tämän maailman rikkinäisyyttä, joka on meidän hallintamme ulkopuolella. Jumala ei syytä teitä, eikä teidän pidä syyttää itseänne. Te olette vapaita surun taakasta, mutta teidän ei tarvitse kantaa syyllisyyden taakkaa. Benjamin tiesi, kuinka paljon häntä rakastettiin. Hänen viimeinen viestinsä isälleen – ”paras isä”, ”hauska isä” – on todistus siitä, että hänen sisäinen maailmansa oli täynnä rauhaa teidän kanssanne.

Tämän päivän ensimmäisessä lukukappaleessa Paavali kehottaa tessalonikalaisia: ”Pysykää lujina ja pitäkää kiinni niistä perinteistä, jotka olette oppineet.” Hän rukoilee, että Herra antaisi heille ”iankaikkista rohkaisua ja hyvää toivoa”.

Mitä on tämä ”lujana pysyminen” kaksi kuukautta menetyksen jälkeen? Se ei ole sitä, että on kova ja tunteeton. Se on sitä, että pitää kiinni siitä totuudesta, jonka Ben meille opetti: yrittäminen on kaikki, mikä merkitsee. ”Trying is all that matters.” Se on uskollisuutta sille rakkaudelle, jota hän heijasti. Se on sen muistamista, että vaikka kuppi on rikkoutunut tässä maailmassa, sen sisältö – se kirkas henki ja rakkaus – ei ole kadonnut. Se on tallessa Jumalan luona.

Paavali sanoo, että Jumala on kutsunut meidät ”omistamaan Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden”. Benjamin omistaa sen kirkkauden nyt. Hän on kuin se lintu, ”Con Chim”, joka on noussut korkeammalle kuin mikään Boeing 737 voisi koskaan nousta. Hän on taivaallisessa juhlassa, jossa ei ole enää tarvetta puhdistaa mitään, sillä kaikki on tehty uudeksi ja kirkkaaksi.

Ryan, sinä olet joutunut kasvamaan nopeasti näiden kahden kuukauden aikana. Sinun sisäinen maailmasi on kokenut iskun, jota kenenkään lapsen ei pitäisi kokea. Mutta muista, että sinun veljesi on sinun suojelijasi. Hän on se, joka hymyilee sinulle jokaisessa muistossa. Sinun ei tarvitse olla täydellinen; sinun tarvitsee vain yrittää, aivan kuten Ben sanoi. Pidä huolta vanhemmistasi, mutta salli itsesi olla lapsi, joka kaipaa. Jumala näkee sinun sydämesi, ja Hän pitää siitä huolta.

Meille kaikille, jotka olemme täällä tai kuuntelemme kaukaa: Jeesuksen kutsu puhdistaa sisäpuoli on kutsu aitouteen. Suru riisuu meidät kaikesta turhasta. Se pakottaa meidät katsomaan, mikä on todella arvokasta. Benille se oli perhe, se oli ”täydellinen nelikko”, se oli auttaminen ja uteliaisuus maailmaa kohtaan.

Kun katsomme niitä tekoja, joita on tehty Benin nimissä – puhdasvesikaivo Vietnamissa, ruuan jakaminen köyhille, apu lapsille – me näemme, kuinka hänen sisäinen kirkkautensa jatkaa elämäänsä. Se on sitä ”painavinta” lain noudattamista: laupeutta ja uskollisuutta. Se on vastaus Jeesuksen kutsuun. Me emme tee näitä asioita näyttääksemme hyviltä ulospäin, vaan siksi, että Benin rakkaus pakottaa meidät tekemään sisäpuolestamme kauniimman.

Laske laskeutuva rauha sydämiinne tänään.

Kun menette tänään kotiin, ottakaa käteenne tavallinen kuppi. Katsokaa sen sisälle. Muistakaa, että Jumala välittää siitä, mitä teillä on sydämessänne – teidän ikävästänne, teidän rakkaudestanne, teidän pienistä yrityksistänne selvitä tästä päivästä.

Älkää pelätkö sitä, että olette särkyneitä. Särkyneen astian kautta valo pääsee sisään ja ulos. Benjaminin valo loistaa teissä edelleen.

Lopettakaamme Paavalin sanoin: ”Itse Herramme Jeesus Kristus ja Jumala, meidän Isämme, joka on rakastanut meitä ja armossaan antanut meille iankaikkista lohdutusta ja hyvää toivoa, rohkaiskoon teidän sydämiänne ja vahvistakoon teitä kaikessa hyvässä työssä ja puheessa.”

Benjamin Đại Dương Vo, sinä olet nyt ikuisessa valossa. Pidä meistä huolta. Me yritämme, ja se riittää.

Aamen.